Pelaajat lepäsivät kentän reunassa huohottaen ja hikisinä. Heidän ympärillään pyöri lauma poikia, jotka antoivat hyviä neuvoja ja arvostelivat pelin kulkua. He yrittivät kaikki olla teennäisen iloisia rohkaistakseen pelaajia, mutta kaikesta näkyi todellinen mieliala. Se oli melkein traagillista.
»Katsokaapa, kuinka kauniit vartalot heillä on. Auringon ruskeaksi paahtamat, veden karaisemat ja väkevät. Ettekö tekin ole sitä mieltä, että kaunis nuorukaisruumis on kauniimpi kuin ainoankaan naisen.»
»Ei ikinä», sanoi Pikkuveli ja nolostui hiukan ikäänkuin olisi sanonut jotakin sopimatonta.
»Niin, hän uskoo vielä siihen, että jokaisessa naisessa piilee ihmeellinen salaisuus. Hänellä on vielä edessään kaikki miehen kärsimykset. Tämä on juuri yksi niitä asioita, joita ei koskaan voi opettaa, jotka täytyy itse kokea voidakseen niihin uskoa. Sentähden minä voinkin sanoa sen, se ei pahenna häntä, sillä hän ei kuitenkaan usko siihen.»
Ja todellakin. Pikkuveli vain hymyili ja ravisteli päätään. Hän oli niin onnellisen nuori siinä syksyauringon kultaisessa valossa. Muistin omaa nuoruuttani. Ja teki aivan fyysillisesti kipeää.
»Nuoruus ei ole kyllin varma itsestään. — Sillä on, tai on ollut oma syntinsä, eikä se tunne kylliksi elämää, vaan pitää kaikkia muita itseään parempina. Se kääntyy armoa rukoillen ja nöyränä kenen puoleen tahansa. Se on kuin koira, joka tahtoisi hyväilyä. — Ja kuitenkin me kaikki kaipaamme omaa nuoruuttamme. Sen penikkamaisuutta, sentimentaalisuutta, elämän kipeyttä ja katkeruutta. Sen uhmaa, joka kuohuu erittelemättömänä ja sekavana, joka on valmis pikkuseikan puolesta uhraamaan ihmiselämän. Nuoruus on aina tyhmä, — se ei tunne, mitä elämä on. Nuoruus on kokonaisuudessaan illusioni. — Sentähden se on niin perin suloinen.»
Peli alkoi uudelleen. — Minä tunsin jälleen pitäväni Hellaasta. Se oli merkillinen tunneyhdistelmä. Minä tunsin, kuinka äärettömästi Hellas kadehti Pikkuveljeäni, hänen nuoruuttaan ja hänen uskoaan kaikkeen siihen, mikä meille oli muuttunut illusioniksi. Ja Pikkuveli taas oli minun omani, minun kasvattamani, — hän oli ikäänkuin minun hyvä omatuntoni, minun parempi puoleni. Siksi minusta tuntui kuin Hellas olisi tavallaan kadehtinut minua, ja tuo tunne antoi minulle jonkinlaisen yliotteen häneen nähden. Me kaikkihan pidämme aina ihmisistä, joihin saamme yliotteen. Se on niin inhimillistä.
Häviöllä oleva joukkue teki huiman hyökkäyksen. — Se oli nähtävästi päättänyt hinnalla millä hyvänsä saada pelin jälleen tasoille. — Toisen maalin edessä syntyi kiihkeä, huutava rykelmä, se selvisi ja pallo lensi maaliin.
Riemu oli jotakin valtavaa. Koko ilma vapisi sitä huutoa ja jalkojen töminää. Jotkut pikkupojat kierivät kovettuneessa ruohossa; toiset hyppivät ja nauroivat. — Pikkuveli yläluokkalaisena säilytti arvonsa, mutta hänen silmänsä loistivat.
»Se oli meidän luokkalainen, joka ampui maaliin. Ja se oli komea maali.»