Peli jatkui, ja kylmä, syksyinen aurinko kiilsi meidän yläpuolellamme. Pikkuveljen asento oli saanut jotakin voitonvarmaa ja luottavaa piirteisiinsä. — Meidän koulu, ja meidän luokka… Hänelle nuo sanat merkitsivät kokonaista maailmaa.
Peli vaikutti jälleen melkein tasaväkiseltä. — Kumpikin puolue teki hyökkäyksiä, mutta pallo pysytteli kentän keskivaiheilla eikä tahtonut siirtyä kumpaankaan maaliin päin.
»Kiitos viimeisestä! — Kiitos viimeisestä!» — nuo sanat kiersivät aivoissani. — Näin kentän, pelaajien kirjavat puvut ja hikiset selät, — kovettuneen hiekan, — auringon. Kaikki tuo piirtyi silmiini eikä kuitenkaan tunkeutunut tajuntaan. Nuo kaksi sanaa, joiden merkitystä en tiennyt. — Olin hullun mustasukkainen, — olin sairas!
Kilpailu oli jo melkein lopussa. — Odotin ainoastaan erotuomarin pillin vihellystä kääntyäkseni kotiin päin. Ja juuri viimeisinä minuutteina kompastui ja kaatui joku tukimiehistä meidän puolellamme, — pallo livahti lävitse ja toiset ajoivat sen maaliin puoliväkisin. — Pikkuveljen koulu oli hävinnyt yhdellä maalilla.
Ja kuinka ne toiset huusivat. Minä heräsin mietteistäni; yhteinen suuri murhe vei minut mukanaan. Luulen, että Pikkuveli olisi itkenyt kiukusta, ellei hän olisi ollut yläluokkalainen. Poikia hiipi pois kentän reunasta pää painuksissa. — Ja kaikki oli ainoastaan pieni jalkapallo-ottelu kahden koulun välillä.
Hellas oli mennyt Pikkuveljen luo ja laskenut kätensä hänen hartioilleen:
»Koetetaan nyt näyttää iloista naamaa ja mennä rohkaisemaan pelaajia. He tarvitsevat kyllä kaiken rohkaisun, mitä voivat saada. Ja meidän täytyy kieltää itseltämme surun nautinto auttaaksemme heitä. Eikö niin?»
Pikkuveli yritti hymyillä. Se oli hyvin pieni ja surkea hymy, mutta hänen silmistään saatoin minä lukea, mikä suurenmoinen mies Hellas oli. — He menivät yhdessä pelaajien luo, jotka olivat heittäytyneet maahan hikisinä ja äänekkäästi huohottaen ohueen, kylmään ilmaan. Minä jäin seisomaan yksin. Minulla ei ollut kylliksi sopeutumiskykyä siihen tunnelmaan.
Joukkue alkoi hitaasti vetää vaatteita ylleen. He olivat tehneet parhaansa ja hävinneet. Tosin melkein sattumalta, mutta hävinneet kuitenkin. Nyt he olivat velttoja ja väsyneitä. Maalivahdin nuorissa pojankasvoissa oli uhmaa ja väsynyttä katkeruutta. Hän tiesi, että häneen tulisivat kohdistumaan suurimmat moitteet. Joukon täytyy aina saada syntipukkinsa, — joskin useimmiten riippuu ainoastaan sattumasta, kuka sellaiseksi joutuu.
Hellas oli heidän keskellään. Hän hymyili ja nauroi eikä tuntunut olevan tietääkseenkään koko tappiosta. Puhuen ainoastaan pelistä hän osoitti muutamia virheitä ja toiselta puolelta sai aina jollakin imartelevalla sanalla jonkun pojan kasvot kirkastumaan. Lopuksi hän aivankuin sattumalta sinkautti suuren valttinsa: