»Nyt se meni hiukan hullusti, pojat. Mutta saadaanpa nähdä ensi vuonna!»
Tuo oli se ainoa ajatus, joka tässä tilanteessa saattoi lohduttaa. Ja ihmeellisellä psykologisella vaistollaan osasi Hellas sovittaa sen täsmälleen oikeaan silmänräpäykseen, — suggeroida poikaryhmän sellaiseen uskoon, että koko tappio tuntui muuttuvan jonkinlaiseksi voitonenteeksi. — Sillä hetkellä minä sain pienen aavistuksen siitä, kuinka joukkoja voidaan ohjata.
Tämä oli ainoastaan pieni ryhmä, jonka muodostivat eriluonteiset yksilöt, mutta kaikilla heillä oli tällä hetkellä samat ajatukset ja sama innostus. Pari pientä sanaa, lausuttuina huolettomasti oikealla hetkellä, olivat kyenneet muuttamaan perustunnelman toiseksi. — Ja järjetön pikkuseikka, tunnin kestävä potkupallo-ottelu, oli koko elämän sisällys ja päämäärä.
Hellas ja Pikkuveli palasivat luokseni. Lähdimme yhdessä kulkemaan takaisin kaupunkiin päin. Pikkuveljen askelet olivat reippaat ja rohkeat. Hellas oli ikäänkuin nuortunut.
»Eikö olekin ihana se aika, jolloin saa kaikki murheet hälvenemään ainoastaan viittaamalla tulevaisuuteen. — Heille kaikille sana tulevaisuus on mysteerio, joka kätkee itseensä kaiken maailman onnen. Me molemmat taas jo pelkäämme sitä vaistomaisesti. Olemme joutuneet liian lähelle elämää. Ja silti on meidänkin pakko aina odottaa jotakin, vaikka tiedämmekin, että se mitä odotamme, tulee olemaan pettymys.»
Se oli totta. — Mutta minäkin olin vielä nuori. Minä kuvittelin rakastavani ja odotin jotakin, jota en uskaltanut itselleni eritellä. Ja syvimmällä sielussani tunsin, että se, mitä odotin, tulisi joka tapauksessa olemaan suuri, kipeä pettymys kaikkien entisten lisäksi.
»Ajatelkaa muuten, mikä suuri mysteerio piilee noissa kahdessa sanassa »meidän koulu». Niihin sisältyy hyvin paljon itsetiedotonta, primitiivistä julmuutta. Ne kieltävät persoonallisen vapauden, — ne siis tavallaan jo koulunpenkillä kasvattavat poikia julkiseen elämään. Ne suggeroivat yhteisen, suuren joukkosielun, joka kätkee itseensä omat kunniakäsitteensä. Mutta jos otamme esimerkiksi ainoastaan urheilun, — ensin on kysymyksessä meidän koulumme, — sitten meidän maamme, — sitten ehkä koko Eurooppa Amerikkaa vastassa. Ja se on jo hyvin paljon. — Tulevaisuus, — huomatkaa, että minäkin jo eksyn käyttämään sitä sanaa, — tulevaisuus on kollektiivisuuden aikaa. Niin sanottu persoonallisuusprinsiippi on jo tuhonnut liian paljon maailmamme elämänvoimia. — Tosiasiassa niin sanottu persoonallisuus on yksi mielisairauden muoto, jos luemme itserakkauden mielisairaudeksi.»
»Sen mukaan ainakin me kaksi olemme mielisairaita.»
»Minä varmasti. Teistä en tiedä. — Ellen tietäisi, että varmasti loukkautuisitte siitä, sanoisin teille kohteliaisuutena, että te, jumalan kiitos, ette ole niin sanottu persoonallisuus.»
»Mutta te itse kaikesta päättäen olette sitä.»