»Me joudumme auttamattomaan umpikujaan juuri siksi, että meidän arvojen mittapuumme ovat täysin vastakkaiset. Tai ainakin tällä hetkellä ovat olevinaan sitä.»
»Maisteri Hellas, — teidän mielipiteenne ovat aivankuin heiluri. Äsken te puhuitte innostuneena uudesta renessanssista. Nyt te vaaditte palaamista keskiaikaan.»
»Me emme pääse sen pitemmälle. — Mutta jos tunnustan todellisen kantani, on se ainoastaan, että minulla ei ole mitään varmaa kantaa, ei missään kysymyksessä. — Ja kuitenkin minä huudan: eläköön keskiaika, — eläköön polttoroviot ja inkvisitsioni, — eläköön Venäjän vallankumous, — eläköön auktoriteettiusko… Murheellista vain, että meillä ei ole mitään auktoriteetteja, joita meidät voitaisiin pakottaa uskomaan.»
Silloin vasta huomasin, että Hellas ei ollut aivan normaali. Hänen kalpean ruskahtavat kasvonsa hehkuivat hiljaista kuumetta, hänen kätensä vapisivat ja hänen silmissään oli melkein järjetön kiilto.
»Jumalan tähden, hyvä ystävä! — Teidän täytyy heti mennä vuoteeseen. Tehän olette sairas. Kuinka minä en sitä ennen huomannut. — Kuulkaa, me otamme tästä auton ja ajamme teidän asuntoonne. Pikkuveli voi käydä hakemassa lääkärin.»
Minä tulin aivan huolestuneeksi. — Selvästikin Hellas oli ainoastaan äärimmäisillä tahdonponnistuksilla kyennyt kulkemaan meidän kanssamme ja keskustelemaan.
»Älkää hullutelko. Se menee heti ohi. Olen vain valvonut liikaa, ja ehkä hiukan vilustunut jollakin yöllisellä retkellä. — Minulla ei ole aikaa sairastaa. Meillä ei ole aikaa sairastaa. — Mutta olette hyvin ystävällinen, jos autatte minut autoon. Saanko nojata hiukan pikkuveljeenne. Päässäni humisee niin kummallisesti.»
Pikkuveli oli ylpeä hänelle osoitetusta kunniasta. Kävellessämme siinä syysauringon kylmässä valossa tunsin kipeästi, kuinka minä olin paljon vieraampi ja kaukaisempi Pikkuveljelle kuin melkein tuntematon mies, jonka hän oli kohdannut vain pari kertaa. Muille en olisi sitä koskaan tunnustanut, mutta sielussani vaihtui mustasukkaisuus sairaaksi pessimismiksi. Kaikki tuntui olevan minua vastaan, minun masentamisekseni aiottua. — Ja minä tahdoin auttaa Hellasta, olla hänen ystävänsä niin paljon kuin mahdollista, tuntea hänen sairautensa itsessäni, jotta voisin sentimentaalisesti nauttia oman elämäni kipeydestä.
Hellas käveli raskaasti ja huohotti kuin olisi hänen henkeään ahdistanut. Hänen kätensä nytkähtelivät hiukan, — tuollaista hermostunutta nytkähtelyä, jonka jokainen saa valvottuaan pitempiä aikoja ja tehtyään työtä liiaksi, jolloin on liian väsynyt voidakseen nukkua.
»Totta puhuen se on ainoastaan neurasteniaa, joka on yltynyt, kun olen saanut hiukan kuumetta. — Muistatteko sen kohdan Kaivopuistossa, josta kerran kesällä lähdimme uimaan yhdessä. Minä uin siellä viime yönä, ja vesi oli ehkä hiukan liian kylmää, vaikka en huomannutkaan sitä. Olin aivan kohmetuksissa, kun pääsin kotiin takaisin.»