»Mutta sehän on selvää hulluutta, mies. — Rannathan menevät jo öisin jääriitteeseen. Ja miksi te ette jäänyt vuoteeseen, jos kerran tunsitte olevanne sairas!»
Hellas hymyili. Se oli outo, surumielinen hymy, — siinä on paljon kaunista ja kaihomielisen onnellista.
»Rakas ystävä, — ettekö muista? Ei ole rauhaa muuta kuin kuolemassa.»
Minä saatoin kuvitella Hellaan Kaivopuiston rannassa pimeänä, kylmänä syksy-yönä. Näin hänen uivan ulos mustalle ulapalle, kylmän veden vähitellen kohmettaessa hänen jäseniään. Näin hänen odottavan viimeistä hetkeä, jota kuitenkaan ei vielä tullut. — Ja kaikki tuo, — miksi? Mikä oli hänen syynsä, hänen levottomuutensa.
Säpsähdin huomatessani, että ajattelin koko asiaa vain tavallisen, pikkumaisen uteliaisuuden kannalta. Hellas itsessään, hänen elämänsä ja tulevaisuutensa ei huvittanut minua, — halusin ainoastaan tietää sen syyn, mikä pakotti hänet etsimään — — rauhaa kuolemassa. Halveksin itseäni, ja uteliaisuus poltti minua yhä kiihkeämmin.
Pimeä, syksyinen yö. Katulyhtyjen kalpean hauras valo. Mustat puut. Hellas. Ajatukset hänen loppuun väsyneessä sielussaan. Hänen katkeruutensa. Caritas. Pimeä ulappa. Kaukana pimeään häipyvän Suomenlinnan valot.
Saimme auton, ja katujen vilinä sai minut jälleen tavalliseen mielentilaani, suurkaupungin hermostuneeksi asukkaaksi, joka ei kykene ajattelemaan ajatuksiaan loppuun asti, jonka lauseet ovat lyhyitä ja kesken katkeavia. Vain tajunnan rajamaille jäi vilahtelemaan kuva syksyisestä yöstä ja yksinäisestä miehestä, joka aikoi upottaa salaisuutensa jäätyvään mereen.
Autoimme Hellaan hänen huoneeseensa. Se oli siivoamattoman ja kolkon näköinen. Lattialla tomua ja savukkeiden tuhkaa. Pöydällä hajallaan kirjoja ja käsikirjoitusliuskoja, mutta niihin ei nähtävästi ollut kosketeltu pitkiin aikoihin. Eräässä nurkassa oli tyhjä viskipullo ja sen päällä oli revittynä kahdeksi palaseksi Euroopan kartta, joka ennen oli ollut seinällä.
Pöydällä oli jokin valokuva kehyksessä, mutta se oli painettu pöytää vasten kuvapuoli alaspäin, ja sen vieressä, pienessä kiinalaisessa kahvikupissa oli kuihtunut, mustaksi kuivettunut neilikka, — keltainen neilikka.
Minä katselin tuota kaikkea näennäisen hajamielisesti, mutta uteliaisuus kiihdyttäen mieltäni niin, että käteni alkoivat hiukan vapista. Miten paljon olisin antanutkaan, jos huomaamatta olisin voinut kääntää valokuvan ja katsoa ketä se esitti. Mutta olin kyllin ylpeä jättääkseni sen tekemättä. Ja vaistomaisesti tiesin kuitenkin, kuka se oli.