Minä en todellakaan tuntenut mitään halua lähteä etsimään jotakin suomalaista taiteilijaseuruetta. Tunsin olevani illan päämäärässä lähellä sen loppupistettä. — Tilasin samppanjaa, olihan vaellukseni ollut sen arvoinen, — ja hiukan vihertävänä kuohui juoma matalissa laseissamme.

»Eläköön, rakas elämä! — Nyt olen sinun käytettävissäsi. Mitä haluat? — Naisia, — metafysiikkaa, — taidetta. Nämä kolme sukulaisainetta ovat käytettävissäsi minun kauttani.»

Kirpeänä kuin kokaiini tunkeutui aistimus huumaavasta, turmelevasta ympäristöstä aivoihini. Baaritiskin ympärillä tunkeili miehiä ja naisia nauraen ja soperrellen huumaantuneitten perhosten tavoin. — Puoliyön jälkeen… — Penkillä istui joku vanhempi ryppykasvoinen herra, ja hänen vieressään nuori merisotilas, jolla oli ruskeat, hiukan ilmeettömät kasvot ja punainen tupsu lakissaan. Hän vaikutti yksinkertaiselta maalaispojalta, joka ei oikein tiennyt, kuinka piti käyttäytyä niin hienossa kahvilassa. Joi vain punaviiniä, vaikka vanhempi mies yritti saada hänet nauttimaan väkevämpiä juomia. Ja humalainen käsi liukui pojan käsivarren yli hänen vyötäisilleen, — vanhus ahmi ahnain silmin hänen ruskettunutta kaulaansa.

Minua värisytti, ja samppanja alkoi hiukan pistellä jaloissani. Mäki oli seurannut katsettani ja kirosi:

»Jumal'auta, millaista elämää täällä on. Täällä vasta oppii tuntemaan, miten turmeltunut ihminen voi olla. Menepä jonakin iltana seisomaan Selectin baariin, niin näet. No, en viitsi sanoa enempää. — Onhan ainakin hyvä olla täällä, kadottaa hiukan nuoruudenhaaveitaan ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä ja muusta roskasta.»

* * * * *

»Ajan merkki! — Mehän olemme tuhoutuvaa sukupolvea. Eurooppa on liian vanha elämään. Se tuhoaa kyllä itse itsensä.»

»Hm, ehkä! — Ja sanovat vielä, ettei Pariisi ole mitään siinä suhteessa muiden suurkaupunkien rinnalla.»

»Sinäkin olet siis lopulta pohjautunut pessimismiin.»

»Niin, ehkä tavallaan. — Mutta toiselta puolen tuo kaikki taas joskus herättää vastareaktion. — Jonakin päivänä voi tulla aivan kuin kuumeeseen, huiskia kankaalle raivokkaasti värejä, muotoja, — iskeä näkyviin kaiken tuon, — nousta sen yläpuolelle, — olla kuin jumala, joka katselee luomaansa maailmaa, — vain maalata, maalata, — raivohullut ajatukset kiertäen mieltä, — näyttää, että vielä on voimaa, raakaa, eläimellistä voimaa, joka etsii muotoaan. — — — Minulla on eräs taulu, jonka nimi on »Cocktail». Rakastan sitä, — olisin voinut saada sen myydyksi hyvin hyvästä hinnasta, mutta en ole tahtonut. Se vielä kerran lyö ihmiset pyllylleen. — No, tietysti sitä nimitetään turmeltuneeksi taiteeksi, ei värejä, ei muotoja, ei sieviä, idyllisiä maisemia. Mutta mitä sillä on väliä.»