Kello alkoi lähetä kahta. — Samppanjapullo oli jo melkein tyhjä. Ja silloin lopulta katsoin itseni kypsäksi tekemään sen kysymyksen, jota varten olin hänet tavannut, jota varten olin matkustanut halki Euroopan, joka oli koko illan hiljaisesti kiduttanut minua. Kaadoin laseihimme samppanjapullon sisällyksen viimeiseen pisaraan. Pöydät ympärillämme olivat alkaneet tyhjentyä, autoihin hävisi valkeita iltaviittoja. Minä tunsin koko olemuksessani jättiläiskaupungin hermojen värinän, kaiken sen synnin, turmeluksen ja intohimon.
»Apropos, sinä tietysti tapaat kaikki suomalaiset, jotka käyvät täällä. Oletko sattumalta tavannut erästä neiti Holmia. Hänen pitäisi olla täällä, mutta en tiedä hänen osoitettaan.»
Ihmettelin, miten välinpitämättömästi osasin sanoa kaiken tuon. Ilman että ääneni olisi edes värähtänyt. Sormeilin vain samppanjalasin jalkaa.
»Caritas Holm. Häntäkö tarkoitat? — Tämähän on merkillistä. Hän pistäytyi täällä tänä aamuna jonkun ranskalaisen gentlemannin kanssa juomassa aamukahvinsa. Minä olen joskus Helsingissä tavannut hänet, niin että saatoin mennä juttelemaan. Sanoi tulleensa eilen illalla Nizzasta. Muistelen muuten, että hän kirjoitti minulle osoitteensakin. Odotahan, kun katson.»
Silloin minun sormeni alkoivat vapista. Kaikki jännitys tuntui lauenneen. Magneetti oli vetänyt minut perille, — ja kaipaus. Mäki selaili muistilehtiötään.
»Niin, tuossahan se on, Rue Auberilla, — lähellä Oopperaa. Voit saada sen, jos haluat. Caritas Holm, — muistelen kuulleeni hänestä epämääräisiä juttuja. Vaikka ainahan ihmisten täytyy puhua. Ihastuttava nainen hän on joka tapauksessa. Ellei se olisi niin absolument mahdotonta, niin rakastuisin häneen. Eikö muuten ole onnellista, että voi kontrolloida rakastumisensa vain niiden mahdollisuuksien mukaan. Onhan järjetöntä ruveta kiduttamaan itseään. — Vaikka kyllä täällä kadottaa uskonsa rakkauteen niin kuin kaikkeen muuhunkin. — — — Niin, ihastuttava nainen joka tapauksessa.»
Työnsin huolimattomasti muistikirjasta reväistyn lehden taskuuni ja sanoin:
»Eikö lähdetä jo nukkumaan. Minua väsyttää vielä hiukan matkan jälkeen.
Eikä samppanja ole oikein hyvää normaalille elämälle.»
»Niin, sinä olet normaali niin kuin aina. Tiedätkö, jo kouluaikana minua härnäsi sinun kylmä ja järkevä normaalisuutesi. Sinä et kykene tekemään mitään hullutuksia. Sinussa ei ole vähääkään boheemiverta. Sinä pysähdyt aina jokaisen uuden tapauksen eteen miettimään, mitähän ideaa siinäkin mahtaa olla, ja kadotat kaiken hurman elämästä pelkällä mietiskelyllä. — Vaikka, ehkäpä sinä olet onnellisempi kuin minä, — ja jokaisellehan on oma luonteensa.»
»Sinustapa on tullut perin suvaitsevainen.»