»Elämä opettaa, — rakas, kirottu elämä! — Ja muuten, ehkä olet oikeassa. Menkäämme nukkumaan ja nähkäämme kauniita unia. Siinä on ainakin jonkinlaista uutuuden viehätystä, sillä minä puolestani en ole nukkunut lainkaan pariin yöhön, ja muutenkin on uni jäänyt vähäiseksi.»
Minä maksoin. — Lähdimme hitaasti kävelemään Boulevard Montparnassea alaspäin. Mäki tuntui olevan liian väsynyt enää puhellakseen, ja minä keinuin omissa ajatuksissani.
Ehdittyämme aseman kulmaan pysähtyi Mäki.
»Minä asun tuolla ylhäällä Edgar Quinet'n toisella puolella. Halvempaa, näet.»
Ojensin hänelle käteni, ja silmänräpäyksen verran epäröityään sanoi hän:
»Vippaapa minulle vielä parikymmentä frangia. Katsos, olen ihan auki.
Minähän kerroin…»
Otin esille sadan frangin setelin, mutta hän kiiruhti kieltämään:
»Ei, ei missään tapauksessa. Se menisi joka tapauksessa hummaukseen. — Anna vain parikymmentä frangia, niin että saan huomisaamuna pari bockia ja aterian. Se on järkevämpää, ja humalassa ei kuitenkaan voi työskennellä. Sain tuossa istuessamme erään idean, jota voisi huomenna yrittää toteuttaa.»
Hän hävisi autiolle sivukadulle väsynein, hiukan horjuvin askelin, silmät veristäen. — Mies, jossa oli paljon raakaa ja paljon nerokasta. Mies, joka hukkasi kykynsä ja mahdollisen suuruutensa baaritiskien ääreen ja bordellikujille. Mutta kaikki tuo, — sehän oli vain elämää, tavallista, hiukan banaalia elämää.
Käännyin hotelliini puristaen taskussani pientä muistikirjasta reväistyä lehteä, jossa ei ollut muuta kuin yksi ainoa nimi ja osoite. Mutta minulle se merkitsi kaikkea kaipausta, kaikkea ikävää, — suurta illusionia, — minun elämäni illusionia.