Jokaisessa kirjassa on esipuhe ensimäinen ja samalla viimeinen asia. Se on joko selityksenä teoksen tarkoituksesta tahi puhdistaumisena ja vastauksena arvosteluille. Mutta tavallisesti lukijat eivät välitä siveellisestä tarkoituksesta ja sanomalehtien hyökkäyksistä, ja senpä tähden he eivät esipuhetta lue. Ja paha on, että niin on; olletikin meillä! Yleisömme on vielä niin nuori ja yksinkertainen, ett'ei se ymmärrä tarua, ellei sen lopussa ole siveys-ohjetta. Se ei arvaa pilaa, eikä tunne ironiiaa; se on, suorastaan, huonosti kasvatettu. Se ei vielä tiedä, että kunnollisessa seurassa ja kunnollisessa kirjassa ilmeinen soimaus ei käy päinsä; että ajan sivistys on keksinyt paljoa terävämmän, melkein näkymättömän, mutta yhtä hyvin kuolettavan aseen, joka imarteen verhossa tuottaa väistämättömän ja varman iskun. Meidän yleisö on moukan vertainen, joka kuunneltuaan kahden, vihamieliseen hoviin kuuluvan, valtiomiehen puhetta, varmaan luulisi kummankin heistä pettävän oman hallituksensa keskinäisen, hartaimman ystävyyden eduksi.
Tämä kirja sai tuonaan kokea muutamien lukijoiden, jopa sanomalehtienkin onnetonta luottoisuutta sanojen kirjaimelliseen merkitykseen. Toiset närkästyivät kauheasti, eikä vain pilalla, että heille pannaan esimerkiksi sellainen siveetön mies, kuin "Aikamme uros"; toiset taas varsin hienosti huomauttivat, että tekijä on piirustanut oman ja tuttavainsa kuvat… Vanhaa ja kurjaa pilaa! Mutta, näköään, on Wenäjä niin luotu, että kaikki siinä uudistuu, paitsi tuhmuudet. Kaikkein lumoavin taikasatu meillä tuskin, pääsee ilman soimauksitta persoonallisesta loukkausyrityksestä.
Arvoisat herrat! "Aikamme Uros" on todellakin kuva, mutta ei yhden miehen; se on kuva muodostettu meidän sukupolvemme täydellisesti kehittyneistä paheista. Sanotte minulle taaskin, ett'ei ihminen voi olla niin ruma, mutta minä sanon teille, että jos te uskotte kaikkien traagillisten ja romantillisten pahantekijöiden olemisen mahdollisuutta, miksikä ette sitten usko Petshoorinin todenperäisyyttä? Jos te olette ihaelleet paljoa kauheampia ja rujompia kuvitelmia, niin miksikä tämä luonne, ollen myöskin kuvitelma, ei pääse teidän armoihinne? Eiköhän vain siksi, että siinä on enemmän totta, kuin te haluaisittekaan?
Sanotte, ett'ei siveellisyys tästä hyödy. Anteeksi! Kylliksi on jo ihmisiä makeisilla ruokittu, ja niistä on heidän vatsansa turmeltunut; tarpeen on katkerat lääkkeet, syövyttävät totuudet. Mutta älkää, yhtäkaikki, tästä luulko, että tämän kirjan tekijällä koskaan on ollut pöyhkeätä haavetta ruvetakseen ihmiskunnan paheiden ojentajaksi. Jumala hänet varjelkoon sellaisesta typeryydestä! Hänestä oli vain hauskaa piirtää aikuisensa mies, jommoisena hän hänet käsittää, ja, hänen ja teidän kovaksi onneksi, liian tiheässä on tavannut. Siinäkin on kylliksi, että tauti on osoitettu löytyvän, mutta kuinka se on parannettava — sen vain Jumala tietää! —
I.
Beela.
Minä matkustin kyydillä Tiflisestä. Rattaitteni koko kuormana oli pieni remetti, joka oli puolillaan matkamuistelmia Gruusiasta. Suurin osa niitä on, teidän onneksenne, hävinnyt, mutta remettini muine kapineineen on, minun onnekseni, säilynyt eheänä.
Aurinko alkoi jo kätkeytyä lumiharjanteen taakse, kun olin saapunut Koishaurskin laaksoon. Kyyditsijäni, osetiini, kiiruhteli väsymättä hevosia ehtiäksemme yöksi nousta Koishaurskin vuorelle, ja veteli lauluja täyttä kurkkua. Mikä ihana paikka tuo laakso! Joka haaralla on luoksepääsemättömiä vuoria, punertavia kallioita, vihriän seinelijään kierteleminä ja vaahtera-ryhmien seppelöiminä, keltaisia, ouruveden uurtamia jyrkkäyksiä, ja tuolla ihan korkealla kultaisia lumi-hetuleita; alhaalla taas Aragva, syleillen toista, nimetöntä virtaa ja kuminalla syöksyen mustasta, usmaisesta rotkosta, luikertelee hopealankana ja kimaltelee, kuni käärmeen suomukset.
Saavuttuamme Koishaurskin vuoren juurelle, seisatuimme juomalan luo. Siinä parveili meluten noin pari kymmentä grusiinia ja vuorelaista; läheisyyteen oli karavaani kameleja asettunut yöksi. Minun oli palkkaaminen härkiä vetämään rattaitani tuolle kirotulle vuorelle, sillä oli jo syksy ja iljanne — ja vuori oli noin kaksi virstaa pitkä.
Ei muu auttanut, kuin palkata kuusi härkää ja muutamia osetiineja. Yksi heistä heitti remettini hartioilleen ja muut kävivät auttamaan härkiä melkein yhteen huutoon.