Minun rattaitteni jäljessä veti neljä härkää toisia rattaita, kuin ei mitään, huolimatta siitä, että ne olivat kukkuraksi kuormitetut. Tämä seikka minua kummastutti. Niiden takana kävi omistaja, tupakoiden pienestä kabardiinilaisesta hopea-helaisesta piipusta. Hänen yllään oli upsierin takki ilman olkaimia ja päässä tsherkessiläinen hossakarvainen lakki. Hän näytti olevan noin viiden kymmenen vanha; hänen tummat kasvonsa osoittivat hänen jo kauan sitten tutustuneen Taka-Kaukaasian aurinkoon, ja ennen aikaansa harmentuneet viiksensä eivät vastanneet hänen lujaan käyntiinsä ja ravakkaasen muotoonsa. Minä astuin hänen luoksensa ja kumarsin; hän vastasi ääneti kumarrukseeni ja laski suuren savukiemuran.
— Olemme, ehkä, matkakumppania?
Hän kumarsi, nytkin ääneti.
— Te, varmaan, matkustatte Stavroopoliin?
— Aivan niin… vieden ruumin tavaroita.
— Sanokaapa, olkaa hyvä, minkä tähden teidän raskaita rattaita neljä härkää jouten vetää, mutta minun tyhjiä rattaitani kuus' elukkaa tuskin liikuttaa noiden osetiinien avulla?
Hän hymähti viekkaasti ja katsahti minuun tarkoittavasti.
— Te ette varmaankaan ole olleet kauan Kaukaasiassa?
— Vuoden ajan, vastasin minä. Hän hymähti toistamiseen.
— Miten niin?