— Niin vain; nuo aasialaiset ovat kauheita riiviöitä! Luuletteko heidän auttavan, kun huutavat? Piruhan heidät tietää, mitä he kiljuvat? Härät heitä kyllä ymmärtävät, sillä vaikka valjastaisitte kaksikymmentä, niin, jos he vain huutavat tavallaan, eivät härät hievahda paikaltaan… Kauheita konnia! Mut' minkäs heille saat? Kiskoa rahaa matkustajilta he kyllä rakastavat… Ovat turmelleet lurjukset! Saatte nähdä, vielä he teiltä juomarahaakin ottavat. Minä kyllä jo heidät tunnen; mua eivät petä!
— Te kauan jo täällä palvelette?
— Minä olin täällä jo palveluksessa Aleksei Petroovitshin [Jermoolov] aikana, vastasi hän, suoristaen ryhtiään. Kun hän tuli linjalle, olin minä ala-luutnanttina — lisäsi hän — ja hänen aikanansa sain kaksi arvoa retkistä vuorelaisia vastaan.
— Ja nyt?
— Nyt kuulun kolmanteen linjapataljoonaan. Entä te, rohkenenko kysyä?
Minä sanoin hänelle.
Keskustelu loppui siihen, ja me jatkoimme ääneti käyntiämme vieretysten. Vuoren huipulla kohtasimme lunta. Aurinko oli laskeutunut ja yö seurasi päivää välittömästi, niinkuin etelässä on tavallista, mutta lumen kajastuksen tähden voimme me helposti eroittaa tien, joka yhä vielä kävi nousuun, vaikka ei enää niin jyrkkään. Minä käskin panemaan remetin rattaille, vaihtamaan härät hevosiin ja katsahdin viimeisen kerran alas laaksoon; mutta paksu, rotkoista aaltoina turvannut sumu peitti sen täydellisesti, eikä yhtäkään ääntä sieltä enää kuulunut korviimme. Osetiinit ympäröivät minua hälisten ja vaativat juomarahaa, mutta alakatteini kiljasi heille niin äkäisesti, että he silmänräpäyksessä erkanivat. — Onpas sitä kansa! sanoi hän: ei tiedä, mikä leipä on venäjäksi, mut osaapa: "upsieri, anna juomarahaa". Tataaritkin minusta ovat paremmat; he tok'eivät juo…
Kyytilään oli vielä virstan verta. Kaikkialla oli hiljaa, niin hiljaa, että itikan hyrinästä voi seurata sen lentoa. Vasemmalla hämärsi syvä rotko; sen takana ja edessämme kuvailiivat kelmeällä taivaan rannalla, jossa iltaruskon viimeinen loiste vielä oli säilynyt, vuorien tummansiniset huiput, täynnä halkeilemia ja lumikerroksien peittäminä. Tummalla taivaalla alkoi vilkkua tähtiä, ja, kummallista, minusta ne näyttivät olevan paljoa korkeammalla, kuin meillä pohjosessa. Molemmin puolin tietä törrötti paljaita, mustia kiviä, sieltä täältä pilkisti lumen alta pensaita, eikä ainoa kuiva lehtikään liikkunut; ja hauskaa oli kuulla keskellä tätä kuolon unta uupuneen kolmivaljakon korskumista ja venäläisen kellon epätasaista helinää.
Huomenna tulee mainio ilma! sanoin minä. Alakatteini ei vastannut sanaakaan, vaan osoitti minulle sormellaan itäistä vuorta, joka kohosi suoraan vastassamme.
— Mitä se on? kysyin minä.