— Ei, Englantilaiset.
— Katsoppas, vai niin!… vai niin; nehän aina ovat olleet kovimpia juoppoja!…
Ehdottomasti johtui mieleeni eräs Moskoovalainen neiti, joka väitti Byronin ei olleen mitään muuta, kuin juopon. Muutoin oli alakatteinin huomautus anteeksi annettavampi, sillä, pitäytyäkseen viinasta, koki hän tietysti vakuuttaa itseään, että kaikki onnettomuudet maailmassa johtuvat juoppoudesta.
Sillä välin jatkoi hän kertomustaan seuraavasti:
— Kasbitsh ei näyttäytynyt enään. Mutta, en tiedä miksi en saanut päästäni ajatusta, ett'ei hän ilman aikojaan silloin tullut ja että hän jotakin pahaa juonittelee.
— Kerran, nähkää, kehoitti Petshoorin minua lähtemään hänen kanssaan metsä-si'an ajoon, mutta minä emmin kauan, ja oliko minulle sitten metsäsika mikä ihme esine! Vaan hän vei kun veikin minut mukanaan. — Otettuamme viisi kappaletta sotamiestä lähdimme me varhain aamusella. Kello kymmeneen tongimme me kaislikot ja metsän — mutta otusta ei kuulu. "Hoi, emmekös lähde pois?" sanoin minä. "Mitäs tässä niskotellaan? Näkyyhän jo, että päivä sattui näin onneton!" Mutta, huolimatta helteestä ja väsymyksestä, Gregorius Aleksandrovitsh ei tahtonut palata ilman saalista… Semmoinenhan oli mies: mitä mieli — se oli tehtävä; näkyi, että lapsena oli ollut mamman lellikkinä. Puolipäivän aikana löysimme vihdoin kirotun metsä-si'an — paks', paks'! — eikös mitä: katosi kaislikkoon… semmoinen oli onneton päivä!… Niinpä, hiukan huo'attuamme, lähdimme kotia…
— Ääneti ajoimme me rinnan, suitset löyhässä, ja tulimme jo lähelle itse linnoitusta, niin että pensaikko sen vain kätki meiltä. Äkkiä kuului laukaus… Me katsoimme toisiimme ja sama epäilys koski kumpaankin… Päätä havin nelistimme laukausta kohti, ja näimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka osoittivat kedolle, ja siellä lentää suin päin ratsastaja pidellen jotakin valkoista satulalla. Gregorius Aleksandrovitsh uikahti aivan kuin tshetshentsi; pyssy huotrasta — ja sinne; minä jäljessä.
— Onneksi eivät hevosemme, onnistumattoman metsästyksen tähden, olleet uupuneet: ne ponnistivat, ikäänkuin päästäkseen satulan alta, ja joka silmän räpäys lähemmäksi ja lähemmäksi… Ja vihdoin tunsin minä Kasbitshin, vaan en voinut eroittaa, mitä hän piteli edessään. Minä ennätin silloin Petshoorinin ja huusin hänelle: se on Kasbitsh!… Hän katsahti minuun, nyykäytti päätään ja iski hevostaan vitsalla.
— Vihdoinpa olimme hänestä vain pyssyn kanto-välillä. Uupunutko lie ollut Kasbitshin hevonen, vai huonompi meidän hevosia, mutta yhtäkaikki se, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei hevonen liikkunut eteenpäin. Luulen, että hän tällä hetkellä muisti Karagjosiaan.
— Minä näin, että Petshoorin tähtäsi pyssyään karussa… "Älkää ampuko!" huusin minä hänelle: "säästäkää latinki, ilmankin hänet saavutamme". — Yht'hyvin nuoriso! se tulistuu ijankaikkisesti sopimattomalla ajalla… Mutta laukaus pamahti ja kuula mursi hevosen takajalan; se teki kiihosta vielä noin kymmenen hyppäystä, kompastui ja lankesi polvilleen. Kasbitsh hyppäsi alas ja silloin näimme, että hän piteli käsissään huntuun käärittyä naista… Se oli Beela, Beela raukka! — Kasbitsh huusi meille jotakin kielellään ja kohotti häntä vastaan tikarinsa… Ei ollut viipymistä: minä laukasin vuorooni, onnen kaupalla, ja varmaankin sattui kuula hänen olkaansa, sillä hän laski äkkiä kätensä alas. Kun savu oli hajonnut, makasi maassa haavoitettu hevonen ja sen vieressä Beela, ja Kasbitsh, heitettyään pyssynsä, kiipesi, kuin kissa, pensaikkoa myöten ylös kalliolle. Mieleni teki kaataa hänet sieltä — mutta ei ollut valmista latinkia! Me hyppäsimme alas hevosiltamme ja syöksimme Beelan luo. Raukka! hän makasi liikkumattomana ja veri juoksi virtana haavasta… Jospa, tuo konna! olisi sydämeen iskenyt — niin, kun kerran kuollakseen, olisi yhdellä haavaa kaikki lopettanut, mutta selkään… oikea rosvon isku! Hän oli tunnotonna. Me revimme hunnun ja sidoimme haavan mitä suinkin kireään. Turhaan suuteli Petshoorin hänen kylmiä huuliaan — mikään ei voinut häntä toinnuttaa.