— Katsottuaan huudahti hän: "se on Kasbitsh!"
— Vai se rosvo! pilkkaamaanko meitä hän on tänne tullut vai mitä? — Tarkastettuani, tunsin todellakin Kasbitshin tumman naaman; hän oli repaleissa ja likainen, kuin ainakin. — "Tuo on minun isäni hevonen", sanoi Beela, tarttuen käteeni: hän värisi, kuin lehti, ja hänen silmänsä kiiluivat. — Vai niin! arvelin minä, eipä sinussakaan, käpyseni, rosvon veri nuku!
— Käypä tänne, sanoin minä vartijalle; tutkistelehan pyssyäsi ja kellistä mulle tuo pukari — saat hopea ruplan. — "Kuten käskette, korkea arvonne; mutta hän ei seiso paikallaan…" — Käske! sanoin minä, nauraen. — "Hoi, pyhä veli!" huusi vartija, huiskuttaen hänelle kättään, "vuotahan vähäsen, äläkä tuossa pyöri kuin villikissa!" — Kasbitsh seisahtuikin ja alkoi kuunnella: varmaan luuli, että hänen kanssaan käydään keskusteluihin — kyllä kai!… Krenatierini tähtäsi… paksis!… sivutse! — ruuti vain tupsahti sankissa, Kasbitsh survasi hevostaan ja se hyppäsi syrjään. Hän nousi jalustimille, kiljasi jotakin kielellään, uhkasi piiskalla — ja oli tipposen tiessään.
— Etkös sinä häpeä? sanoin minä vartijalle.
— Hän lähti kuolemaan, teidän korkea-arvonne! vastasi tämä, semmoisiahan ovat, kirotut, ett'ei heitä kerralla tapa.
— Neljännestunnin kuluttua palasi Petshoorin metsästämästä. Beela heittäytyi hänen kaulaansa, eikä valitusta, ei yhtäkään nuhdetta pitkästä poissa-olosta… Minäkin jo vihastuin Petshooriniin. — "No, yht' hyvin"; sanoin minä, "vast'ikään, näet, oli tuossa puron takana Kasbitsh, ja me häntä ammuimme; kauanko pitää, ennenkuin tekin satutte hänen kanssaan yhteen? Nuo vuorelaiset ovat kostonhimoista kansaa, ja luuletteko, hänen ei aavistavan teidän osaksi auttaneen Asamattia? Minäpä lyön vetoa, että hän nyt tunsi Beelan ja, tiedän että vuosi sitten Beela häntä kovin miellytti — itse hän minulle puhui — ja jos hän olisi toivonut saavansa joltisetkin lunnaat, niin varmaan olisi kosinut"… — Silloin Petshoorin mietistyi. - Niin, täytyy ruveta varovammaksi… Beela! tästä päivästä ei sinun tule enään käydä linnoituksen vallilla.
— Iltasella pidin hänelle pitkät selitykset. Minua harmitti, että hän oli muuttunut tuota tyttöraiskaa kohtaan, ja paitsi sitä, että hän vietti puolet päiviä metsästämässä, kävi hänen käytöksensä kylmäksi. Harvoin hän häntä hyväili, ja tyttö aikoi huomattavasti kuihtua, hänen kasvuensa viruivat, hänen suuret silmänsä himmentyivät. Kun häneltä kysyttiin: mitä sinä huo'ahdat, Beela? oletko murheissasi? "En", vastasi hän. Haluatko jotakin? "En". Onko sinulla ikävä vanhempiasi? "Minulla ei ole vanhempia". Siten, toisinaan, koko päivään ei hänestä voinut nyhtää niitäkään muuta, kuin "niin" ja "ei".
— Tästäpä aloinkin puhella Petshoorinille. "Kuulkaa, Maksim Maksiimitsh", vastasi hän, "minulla on onneton luonne. Kasvatusko minut semmoiseksi on tehnyt, vaiko Jumala luonut — en tiedä; sen vain tiedän, että jos olen syynä muitten onnettomuuteen, niin en ole itsekään vähemmin onneton. Tämä on heille, tietysti, huono lohdutus — mutta asian laita on kuitenkin niin. Ensi nuoruudessani, siitä hetkestä kuin lähdin vanhempieni holhoudesta, aloin rajusti nauttia kaikkia huveja, joita rahalla voi saada ja, tietysti, nuo huvit minua ilettivät. Sitten astuin suureen maailmaan, ja pian yhteisökin minua…kyllästytti; minä rakastuin vallas-kaunottariin, ja olin rakastettu, mutta heidän rakkautensa vain kiihdytti kuvitustani ja itserakkauttani, ja sydän jäi tyhjäksi… Minä aloin lukea, opiskella — tieteet myöskin minua kyllästyttivät; minä näin, ett'ei kunnia eikä onni niistä vähääkään riippuneet, sillä onnellisimpia ihmisiä ovat sivistymättömät, ja kunnia on onni, jota saavuttaakseen tulee vain olla sukkela. Silloin minun tuli ikävä… Kohta minut siirrettiin Kaukaasiaan, ja tämä on elämäni kaikkein onnellisin aika. Minä toivoin ett'ei ikävä asu tshetshentsien kuulien alla, mutta — turhaan; sillä kuukaudessa totuin jo niin niiden suhinaan ja kuoleman läheisyyteen, että, toden totta, vähemmin käänsin siihen huomiotani, kuin hyttysen hyrinään, ja minun tuli entistä ikävämpi, sillä minä kadotin melkein viimeisen toivoni. Kun näin Beelan luonani, kun ensi kertaa, pidellen häntä sylissäni, suutelin hänen mustia kiharoitansa, niin minä, hupsu, luulin, että hän oli sääliväisen salliman minulle lähettämä enkeli… Taaskin minä erehdyin: kesyttömän rakkaus ei ole paljoa parempi ylhäisen neidin rakkautta; edellisen tietämättömyys ja suorasydämisyys kyllästyttää samoin kuin jälkimäisen virnaileminen. Olkoon menneeksi, minä rakastan vielä Beelaa, minä olen hänelle kiitollinen muutamista kyllin suloisista hetkistä, minä annan elämäni hänen puolestansa — mutta minun on ikävä hänen kanssaan… Olenko houkkio vai konna — en tiedä, mutta totta on, että minäkin hyvin ansaitsen sääliä, kentiesi enemmän kuin hän; sillä minulla on maailman turmelema sielu, rauhaton mieli, kyllästymätön sydän; kaikki on minulle vähäistä; minä totun yhtä pian suruun, kuin nautintoon, ja elämäni käy päivä päivältä tyhjemmäksi; minulla on jäljellä yksi keino, se on matkustaa. Kun vain on mahdollista, niin minä lähden — mutta en Eurooppaan, Jumala varjelkoon — vaan Ameriikkaan, Araapiaan, Intiaan — ehkä jossakin kuolen tielle! Ainakin olen varma, että se, yhdessä raju-ilmain ja huonojen teitten kanssa, on viimeinen lohdutus ett'en kohta voivu." — Siten puhui hän kauan ja hänen sanansa uurtuivat muistiini, sillä ensi kerran kuulin moisia asioita viidenkolmatta vanhalta mieheltä ja, Jumala suokoon, viimeisen… Mitä kummaa! Sanokaapas, olkaa hyvä, pitkitti alakatteini kääntyen puoleeni, te, kun, luultavasti, kauan ja vielä äskettäin olette oleskelleet pääkaupungissa — onkos koko sikäläinen nuoriso tosiaankin samallaista?
Minä vastasin, että löytyy paljo ihmisiä, jotka puhuvat samoin; että, varmaankin, on sellaisia, jotka sanovat toden; että, sitä paitsi, pensistyminen, kuten kuositkin, alettuaan yhteisön yläkerroksista, laskeutuu alempiin, jotka sen kuluttavat, ja että nykyään ne, joita enimmiten ja todellakin ikävä vaivaa, kokevat salata tätä onnettomuutta, kuin pahetta. — Alakatteini ei käsittänyt näitä hienouksia, pudisti päätään ja hymähti viekkaasti.
— Mutta kaiketi, luulen, ovat Ranskalaiset panneet alkuun kuosin ikävöidä?