— Eiköhän vain hänelle lie jotakin tapahtunut?
— Eilen koko päivän minä miettimistäni mietin, vastasi hän itkien, ja keksin kaikenmoisia onnettomuuksia: kuvittelin milloin, että hänet oli haavoittanut villi metsä-sika, milloin, että hänet oli ryöstänyt vuorille tshetshentsi… Vaan nyt minusta jo näyttää, ett'ei hän minua rakasta.
— Tosiaankin, armaani, pahempaa sinä et ole voinut keksiäkään!
— Hän rupesi itkemään, kohotti sitten ylpeästi päätään, pyyhki kyynelensä ja jatkoi:
— Joll'ei hän minua rakasta, niin kukas estää häntä minua kotiin lähettämästä? Minä en tahdo häntä rasittaa. Ja jos tätä kauan kestää, niin minä lähden itse pois; minä en ole hänen orjansa — minä olen ruhtinaan tytär!…
— Minä aloin häntä tyynnyttää. — Kuule, Beela, eihän hän voi tässä ikäänsä istua, kuin naulattuna; hän on nuori ja rakastaa otuksia ajaa — hän menee, ja tulee taas; ja jos sinä rupeat suremaan, niin hänet pikemmin kyllästytät.
— Se on totta, se on totta, vastasi hän; minä rupean iloiseksi. — Ja nauraa rehottaen otti hän tamburiininsa, alkoi laulaa, tanssia ja hyppiä minun ympärini; mutta ei tätäkään kauan kestänyt; hän vaipui taas vuoteelle ja peitti kasvonsa käsillään.
— Mitä piti minun hänelle tehdä? Nähkäätte, minä en ollut koskaan seurustellut naisten kanssa. Minä mietin jos jotakin häntä lohduttaakseni, mutta en keksinyt mitään; kotvan aikaa olimme molemmat vaiti… Se oli mitä ikävin tila!…
— "Tahdotko", sanoin minä hänelle viimein, "niin menemme vallille kävelemään, ilma on mainio!" — Se oli Syyskuussa. Ja todellakin oli ihmeellinen, kirkas päivä, eikä kuuma; kaikki vuoret näkyivät, kuin lautasella. Me menimme ja kävelimme edes takaisin linnoituksen vallilla; vihdoin kävi hän istumaan nurmelle ja minä hänen viereensä. Minua tosiaankin naurattaa tätä muistellessani; sillä minä juoksin hänen jäljessään aivan kuin lapsentyttö.
— Linnoituksemme seisoi korkealla paikalla, ja näky vallilta oli ihana. Toisella puolen laaja kenttä, muutamien balkkien [syvänne eli halkeama] uurtamana, päättyi metsään, joka ulottui aina vuorten harjanteisiin; siellä täällä kentällä savusi auloja ja käveli tabuuneja; toisella puolen juoksi pieni puro, ja siihen rajoittui pensaikko, peittäen limsiö-kunnaat, jotka yhdistyivät Kaukaasian pääjonoon. Me istuimme bastioonin kulmassa, joten voimme nähdä molemmat puolet. Äkkiä huomasin jonkun ajavan metsästä harmaalla hevosella. Hän tuli yhä lähemmäksi, seisattui viimein toiselle puolen puroa, sadan sylen päähän meistä, ja alkoi käännellä hevostaan, kuin vimmattu. Mitä kummia!… "Katsopas, Beela", sanoin minä, "sinulla on nuoret silmät; mikä dshigita tuo on ja ketä hän on tänne tullut huvittamaan?…"