— Hyvähän teidän on iloita, vaan minun on tosiaankin ikävä muistellessani. Hän oli mainio tyttö, tuo Beela. Minä totuin häneen viimein, kuin omaan tyttäreeni, ja hänkin rakasti minua. Sanottava on, ett'ei minulla ole perhettä; isästä ja äidistä en ole kahteentoista vuoteen mitään kuullut ja hankkia itselleni vaimoa en ennemmin arvannut — ja niinpä nyt, nähkäätte, ei enään sovi. Ja minä olin tyytyväinen löydettyäni jonkun hemmoiteltavakseni. Hän meille lauloi ennen lauluja, tai tanssi lesginkkaa… Ja hänpä tanssia osasi! Olenhan nähnyt meidän herrasneitiä, kerran ollessani Moskovassa aateliskokouksessa, noin kaksikymmentä vuotta sitten — mutta mitäs heistä! ei sinnepäinkään!… Gregorius Aleksandrovitsh koristeli hänet kuin nuken, hyväili ja hemmoitteli, ja hän kävikin luonamme niin kauniiksi, että ihme! Kasvoista ja käsistä lähti päivetys ja puna heloitti poskilla… Ja minkälainen hän oli, iloinen, ja aina minua ilveili, veitikka… Jumala hälle anteeksi antakoon!
— Entä, kun hänelle ilmoititte isän kuolemasta?
— Me sen häneltä kauan salasimme, kunnes hän tottui tilaansa; ja kun se hänelle sanottiin, niin hän itki kaksi päivää ja sitten unhotti.
— Neljä kuukautta kului mitä suinkin hyvin. Taisin jo puhua, että Gregorius Aleksandrovitsh; rakasti kiihkeästi metsästystä; ennen hän oikein himosi metsään ajamaan metsä-sikoja ja metsä-vuohia, — vaan silloin, hyvä jos meni linnoituksen vallin taakse. Kohta huomasin, kuitenkin, että hän alkoi käydä miettiväiseksi; hän käveli vain huoneessaan, kädet selän takana, ja sitten kerran, kenellekään sanomatta, lähti ampumaan — koko aamun oli kadoksissa; siten tapahtui kerta, ja toinen, ja sitten yhä useammin ja useammin…
"Nyt ei ole hyvin", arvelin minä, "varmaankin on heidän välitsensä juossut musta kissa".
— Eräänä aamuna poikkesin heidän asuntoonsa — onhan kuni tuossa silmieni edessä: Beela istuu vuoteella, mustassa silkki-beshmetissä, kalpeana ja niin murheellisena, että minä säikähdin.
— Missä on Petshoorin? kysyin minä.
— Metsästämässä.
— Tänäänkö hän läksi? — Hän oli ääneti, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea lausua.
— Ei, eilen jo, sanoi hän vihdoin, huo'ahtaen.