— Tämä on kurjaa! sanoi alakatteini: katsokaa, ympärillämme ei näy mitään muuta, kuin sumua ja lunta; tässä täytyy vain joka hetki pitää varalta, tai tuossa paikassa kaadutaan kuiluun tahi tartutaan ahdinkoon; ja tuolla alempana, luulen, Baidara niin vehkeilee, ett'ei sen yli päästä. Tämäpä Aasia vasta maata on! Eihän täällä voi luottaa ihmisiin eikä virtoihinkaan.
Kyyditsijät huutaen ja kirkuen pieksivät hevosia, jotka korskuivat ja tekivät vastarintaa, eivätkä tahtoneet millään mokomin hievahtaa paikaltaan, huolimatta piiskojen kaunopuheliaisuudesta. "Teidän arvonne", sanoi vihdoin toinen, "emmehän tänään kuitenkaan pääse Koobiin; ettekö käske kääntämään vasemmalle, kun se vielä on mahdollista? Nähkää, tuolla rinteellä haamottaa jotakin — varmaankin sakljoja: sinne matkustavaiset aina pysähtyvät tuiskua pitämään: he sanovat vievänsä meitä sinne, jos annatte juomarahaa", lisäsi hän osoittaen osetiineja.
— Tiedän, veliseni, tiedän sinuttakin! sanoi alakatteini. Aika riiviöitä! Ovathan valmiit juonittelemaan kiskoakseen juomarahaa.
— Kuitenkin on myöntäminen, sanoin minä, että ilman heitä meidän ei olisi hyvin.
— Kyllä niin, mutisi hän; — mutta nepä ovat saattajia! vainuavathan, missä voi hyötyä, niinkuin ei ilman heitä tietä löydettäisi.
Me käännyimme vasemmalle ja niin ja näin saavuimme monien puuhien perästä viheliäiseen suojapaikkaan, jonka muodosti kaksi paaseista ja limsiöistä kokoonpantua sakljaa, joita ympäröi yhtäläinen aitaus. Ryysyinen isäntä-väkemme otti meitä ystävällisesti vastaan. Sittemmin kuulin, että hallitus heille maksaa ja heitä elättää ehdolla, että ottavat suojaan tuiskun selkään joutuneita matkustajia. — Kaikki on parahaksi, sanoin minä, istuttuani tulen ääreen: — nyt lopetatte minulle Beela historian; minä olen varma, ett'ei se siihen päättynyt.
— Mitenkä te niin varma olette? vastasi minulle alakatteini, pilkistäen ja viekkaasti hymyillen.
— Sillä se ei ole asiain mukaista; mikä alkoi tavattomasti, se on siten loppuvakin.
— Oikeinhan arvasitte…
— Sangen ilahuttavaa.