Sillä välin oli tee juotu; kauan sitten valjastetut hevoset köntistyivät lumessa; kuu vaalasti lännessä ja oli jo uppoamaisillaan mustiin hattaroihinsa, jotka riippuivat etäisillä huipuilla, kuin revityn uutimen repaleet. Vastoin matkakumppanini ennustusta ilma seijastui ja lupasi meille tyynen aamun; tähtien karkelot ihmeellisinä kuvailuksina kiersivät kaukaisella taivaan la'ella ja sammuivat toinen toisensa perään sen mukaan kuin idän vaalahka kuvastus valautui tumman siniselle kuvulle, valaisten portaittain vuorien jyrkät, neitsyeellisen lumen peittämät rinteet. Oikealla ja vasemmalla häämötti synkeitä, salamielisiä kuiluja, ja usmat, palloillen ja kiemurrellen, kuin käärmeet, ryömivät sinne pitkin läheisten kallioiden halkeimia, ikäänkuin tuntien ja kammoten päivän lähenemistä.
Taivaalla ja maan päällä oli kaikki hiljaista, kuin ihmisen sydämessä aamurukouksen hetkenä; toisinaan vain syöksähteli viileä tuuli idästä, kohotellen hevosten, härmän peittämiä harjoja. Me lähdimme matkalle; vaivalla veti viisi laihaa luuskaa rattaitamme suikertavalla tiellä Gut-vuorelle. Me astuelimme jalkasin takana, pannen kiviä pyörien alle, kun hevoset uupuivat; näytti, kun tie kävisi taivaasen, sillä, minkä silmällä voi nähdä, se yhä nousi ja hälveni vihdoin pilveen, joka vielä eilisestä lepäsi Gut-vuoren huipulla, kuin poutahaukka, odottaen saalista; lumi narskui jalkaimme alla; ilma kävi niin ohueksi, että oli vaikea hengittää: veri valui joka hetki päähäni, mutta jonkinmoinen virkistävä tunne levisi kaikkiin suoniini, ja minusta tuntui ikäänkuin hauskalta olla niin korkealla maasta — lapsellinen tunne, empimättä, mutta, poistuen yhteisön valimesta ja lähestyen luontoa, käymme ehdottomastikin lapsiksi; sielu eroaa kaikesta, mikä siihen on vakaantunut, ja se muuttuu jälleen sellaiseksi, jollaisena se on joskus ollut ja jollaiseksi se varmaan joskus on tuleva. Se, joka, niinkuin minä, on sattunut kuljeskelemaan autioilla vuorilla ja kauan totuttamaan silmiänsä niiden kummallisiin muodostuksiin, ja ahnaasti nielemään niiden rotkoihin valettua, elävystyttävää ilmaa, se, tietysti, käsittää haluni esittämään, kertomaan ja kuvailemaan näitä lumoavia kuvia. Vihdoinpa saavuimme Gut-vuorelle, seisatuimme ja katsahdimme taaksemme; sen päällä riippui harmaa pilvi jonka kylmä huokuminen uhkasi läheistä myrskyä mutta idässä oli kaikki niin kirkasta ja kultaista että me, nimittäin minä ja alakatteini, sen kokonaan unhotimme… Niin, ja alakatteini: yksin kertaisissa sydämissä on luonnon kauneuden ja ylevyyden tunne voimallisempi, sata kertaa elävämpi kuin meissä, ihastuneissa kirjoittajissa.
— Te olette, luullakseni, tottuneet näihin suurenmoisiin kuviin? sanoin minä hänelle.
— Kyllä, ja kuulan vinkumiseen voi myös tottua, se on salaamaan sydämen omavaltaista sykkimistä.
— Minä olen kuullut, päin vastoin, että toisille vanhoille sotilaille vieläpä on suloistakin tuo soitanto.
— Tietysti, jos tahdotte, on se suloista; mutta vain sentähden, että sydän sykkii kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osoittaen itään: Mikä seutu!
Ja totta tosiaankin, tuskin missään olin sattunut vielä näkemään semmoista panoraamaa; alaalla oli Koishaurskin laakso, jota Aragva ja eräs toinen virta risteili, ikäänkuin kaksi hopealankaa; siellä lipueli sinertävä sumu paeten aamun lämpimiä säteitä läheisiin soliin: oikealle ja vasemmalle ojentuivat ristin rastin, lumikinosten ja pensaiden peittämät vuorien harjanteet, toinen toistaan korkeampina: etäällä oli samoja vuoria, mutta ei edes kahta samannäköistä kalliota — ja kaikki nuo kinokset paistoivat purppuraisessa loistossa niin iloisesti, niin kirkkaasti, että mielestäni olisi siihen jäänyt iäksi asumaan; aurinko tuskin kurkisti tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut silmä voi eroittaa raju-ilman pilvestä, mutta auringon yläpuolella oli verinen juova, johon kumppanini käänsi erinomaista huomiota. "Minä sanoin teille", huudahti hän, "että tänään tulee paha sää; täytyy kiiruhtaa, tahi muutoin se ehkä tapaa meidät Krestoovajalla. Alkakaa mennä! huusi hän kyyditsijöille".
Jarrun sijaan pantiin vitjoja pyörien alle, ett'eivät ne vierisi; hevoset otettiin suitsista ja alettiin laskeutua; oikealla oli kallio, vasemmalla semmoinen kuilu, että koko kylä osetiineja, jotka asuivat sen pohjalla, näytti pääskysen pesältä; minä vavahdin ajatellessani, että usein tässä, yösydännä, tätä tietä myöten, jossa kahdet rattaat eivät voi kulkea vieretysten, toinenkin postimies noin kymmenen kertaa vuodessa matkustaa, nousematta tärryttävistä ajoneuvoistaan. Toinen kyyditsijöistämme oli venäläinen, Jaroslaavilainen talonpoika, toinen osetiini. Osetiini talutti aisoissa vetäjää suitsista kaikella mahdollisella varanpidolla, ja oli ennalta päästänyt valjaista sivu-hevoset — mutta välinpitämätön venäläisemme ei edes laskeutunut istuimeltaan! Kun minä häntä huomautin siitä, että hän edes voisi vaivata itseään remettini vuoksi, jonka jäljestä en ollenkaan halunnut kiivetä tuohon pohjattomuuteen, vastasi hän minulle: "Hyvä herra! Kyllä Jumala meidät perille viepi yhtä hyvin kuin heidätkin; emmehän me ole ensimmäisiä!" — ja hän oli oikeassa; todellakin olisimme voineet olla perille tulemattakin, mutta tulimmehan yhtä kaikki. Ja jospa kaikki ihmiset harkitsisivat enemmän, niin vakuuttautuisivat elämän ei maksavan sitä, että siitä niin paljon huolitaan… Mutta, kentiesi, tahdotte tietää lopun Beelan historiasta? — Ensiksikin, minä en kirjoita novellia, vaan matkamuistelmia, enkä siis voi antaa alakatteinin kertoa, ennenkuin hän todellakin alkoi. Senpätähden, odottakaa, tahi, jos tahdotte, kääntäkää muutama sivu, mutta minä siihen en kehoita, syystä että kulku Krestoovaja-vuoren yli (elikkä, niinkuin sitä kutsuu oppinut Gamba, le Mont S:t Cristophe) ansaitsee huomiotanne. Siis, me laskeuduimme Gut-vuorelta Tshertóva- (Pirun) laaksoon… Sepä romantillinen nimitys! Luoksepääsemättömien kallioiden välitse näkyy jo pahan hengen pesä — eikö mitä: Tshertóva-laakson nimitys johtuu sanasta "tsherta" (viiva), eikä sanasta "tshert" (piru) — sillä tässä kävi ennen Gruusian raja. Laakso oli lumi-nietosten täyttämä, jotka muistuttivat kyllin elävästi Saraatovia, Tambovia ja muita armaita paikkoja isänmaassa.
"Tuossa on Krestoovaja!" sanoi, ajettuamme Tshertóva-laaksoon, alakatteini, osoittaen kunnasta, lumikapalon peittämänä; sen huipulta häämötti kivinen risti, jonka ohitse kävi töin tuskin huomattava tie, jota kuljetaan ainoastaan silloin, kuin syrjätie on lumen salpaamana. Kyyditsijämme ilmoittivat, ett'ei vyörykkeitä vielä ollut ja, säästääksensä hevosia, veivät meitä ympäri. Käännöksessä tuli meitä vastaan noin viisikymmentä osetiinia; he tarjosivat meille palvelustaan ja, tarttuen pyöriin, alkoivat huutaen vetää ja kannattaa rattaitamme. Tosiaankin, tie oli vaarallinen; oikealla riippui päämme ylitse lumikasoja, jotka näyttivät odottavan ensi tuulen puuskaa repeytyäkseen rotkosta, kaita tie oli osaksi lumen peitossa, joka toisin paikoin vajosi jalkojemme alta, toisin paikoin muuttui jääksi auringon säteiden ja yöllisen pakkasen vaikutuksesta, niin että vaivalla itse pääsimme; hevoset kompastelivat; — vasemmalla loisti syvä vinkalo, jossa vyöri virta, milloin piiloutuen jääkuoren alle, milloin vaahtoavana hyppien mustain kivien ylitse. Kahteen tuntiin tuskin ennätimme kiertää Krestoovaja-vuoren — kaksi virstaa kahteen tuntiin! Sillä välin pilvet alenivat, heitteli rakeita ja lunta; tuuli, tunkeutuen rotkoihin, ulvoi ja vinkui kuni Solovei-Rasboinik [Satakieli-Rosvo, uros venäläisissä kansan runoissa], ja kohta peittyi kivinen risti sumuun, joka yhä paksumpina ja tiheämpinä aaltoina tulvasi idästä… Kesken puhetta, tästä rististä käy kummallinen, mutta yleinen taru, että sen muka olisi pystyttänyt keisari Pietari I kulkiessaan Kaukaasian poikki; mutta, ensiksikin, Pietari oli ainoastaan Dagestanissa, ja toiseksi oli ristiin kirjoitettu suurilla kirjaimilla sen olevan asetetun kenraali Jermoolovin käskystä, nimittäin v. 1824. Mutta, huolimatta päällekirjoituksesta, on taru niin juurtunut, että, todella, ei tiedä, mitä on uskottava, semminkin, kun emme ole tottuneet uskomaan päällekirjoituksia.
Meidän oli vielä laskeutuminen noin viisi virstaa pitkin jäätyneitä kallioita ja likaista lunta tullaksemme Koobin kyytilään. Hevoset uupuivat, meitä palelsi ja tuisku humisi kovemmin ja kovemmin, aivan kuin meillä kotona pohjosessa, vaan sen villit sävelet olivat surullisempia ja alakuloisempia. "Ja sinä, pakolainen", ajattelin minä, "sinä itket aavoja, ylenpaltisia arojasi! Siellä sinun on kyllä tilaa levittää kylmät siipesi, mutta täällä sinua tukehduttaa ja sinun on ahdas, kuni kotkan, joka kirkuen pyristelee rautahäkkinsä aitausta vasten."