— Niin, tunnustan, sanoi hän sitten, vedellen viiksiään: minun pisti vihakseni, ett'ei koskaan mikään nainen minua siten rakastanut.
— Ja oliko heidän onnensa kestäväinen? kysyin minä.
— Kyllä; Beela meille sanoi, että siitä päivästä, kuin hän näki Petshoorinin, hän oli usein hänestä uneksinut, ett'eikä yksikään mies ollut koskaan tehnyt häneen samallaista vaikutusta. — Kyllä he olivat onnelliset!
— Kuinka ikävätä! huudahdin ehdottomasti. Todellakin, minä odotin traagillista ratkaisua, ja samassa sitten noin äkki-arvaamatta petyin toiveissani! — "Eikö tosiaan", jatkoin minä, "isä arvannut, että hän oli teillä linnoituksessa?"
— Voipi, kentiesi, että hän sitä varoi. Muutamien päivien perästä saimme tietää, että ukko oli tapettu. Nähkää, kuinka se tapahtui…
Huomioni heräsi jälleen.
— Sanottava on, että Kasbitsh luuli Asamatin muka isänsä suostumuksella varastaneen häneltä hevosen, ainakin minä niin oletan. Kerran odottikin hän tien varrella, noin kolme virstaa aulasta; ukko palasi, turhaan tytärtänsä etsittyään; hänen palvelijansa olivat jääneet jälkeen — se oli hämärässä — ja hän ajoi miettiväisenä käyntiä, kun äkkiä Kasbitsh pujahti pensaan takaa, kuin kissa, hyppäsi hänen taakseen hevosen selkään, heitti hänet maahan tikarin iskulla, tarttui suitsiin — ja lähti tipo tiehensä; muutamat palvelijat näkivät kaiken sen mä'eltä ja kävivät häntä takaa ajamaan, vaan eivät saavuttaneet.
— Hän korvasi ratsunsa häviön ja kosti, sanoin minä, tahtoen kuulla puhumakumppanini mielipidettä.
— Tietysti oli hän, sanoi alakatteini, heidän mielestään aivan oikeassa.
Minua ihmetytti ehdottomasti venäläisten kyky mukautumaan niiden kansojen tapoihin, joiden keskellä he sattuvat asumaan. En tiedä, ansaitseeko tämä älyn ominaisuus moitetta vai kiitosta, mutta se todistaa sen uskomatonta taipuvaisuutta ja selvän, terveen ajatuksen tajuntaa, joko tuo antaa anteeksi paheen kaikkialla, missä se näkee sen välttämättömyyden, tahi sen poistamisen mahdottomuuden.