— Näyttäkäähän hänet minulle, sanoin minä.
— Hän on tuon oven takana; minun itsenikään ei ole onnistunut häntä nyt nähdä: hän istuu nurkassa, huntuunsa kääriytyneenä, ei puhu, eikä katso minuun ja on säikyksissään, kuin villi vuorikauris. Minä palkkasin juomalan emännän; hän osaa tataarien kieltä ja hän tulee tyttöä hoitamaan ja totuttamaan hänet ajatukseen, että hän on minun, sen tähden että hän ei ole oleva muiden, kuin minun — lisäsi Petshoorin, lyöden nyrkkiään pöytään. — Minä siihen myönnyin… sillä mitäs siihen osaa? Ihmisiä löytyy, joille välttämättä täytyy myönnyttää.
— Mitenkä? kysyin Maksim Maksiimitshilta, saiko hän tosiaankin Beelan itseensä tottumaan, vai kuihtuiko hän orjuudessa koti-ikävästä?
— Hyvänen aika! miksikä koti-ikävästä? Linnoitukseen näkyivät samat vuoret, kuin aulaankin — eikä noiden villien muuta tarviskaan. Ja sitä paitsi lahjoitti Gregorius Aleksandrovitsh joka päivä hänelle jotakin; ensi päivinä hääti hän vaieten ja ylpeästi lahjat, jotka silloin joutuivat juomalan emännälle ja herättivät hänen kaunopuheliaisuuttaan. Oi, lahjat! mitäkö ei nainen tee kukitetusta tilkusta!… No, vaan tämä syrjään… Kauan reistasi Gregorius Aleksandrovitsh Beelan kanssa ja oppi sillä välin puhumaan tataaria, ja Beela alkoi ymmärtää meidän kieltä. Vähitellen tottui Beela häntä näkemään, katsoen alussa salaa, kulmien alta, mutta hän murehti yhä, lauloi puolikovaan laulujaan, niin että minäkin kävin murheiseksi kuullessani häntä läheisestä huoneesta. En koskaan unhoita yhtä kohtausta: minä kuljin ikkunan ohi ja katsoin sisään; Beela istui pankolla, pää rinnalla, ja hänen edessään seisoi Gregorius Aleksandrovitsh. "Kuule, keijuseni", sanoi hän, "tiedäthän, että, varhemmin tai myöhemmin, olet oleva minun — miksikä minua vain kiusaat? Vai rakastatko jotakin, tshetshentsiä? Siinä tapauksessa heti päästän sinut kotiasi?" — Hän vavahteli tuskin huomattavasti ja pudisti päätään. — "Vai", jatkoi Gregorius Aleksandrovitsh, "oletko kokonaan vihoissasi minulle?" Hän huo'ahti. — "Vai kieltääkö uskontosi sinua rakastamasta minua?" — Hän kalpeni ja oli vaiti. — "Usko minua, Allah on kaikilla kansakunnilla sama, ja jos hän sallii minun rakastaa sinua, miksikä hän kieltäisi sinua maksamasta minulle vastarakkautta?" — Beela katsoi häntä terävästi kasvoihin, ikäänkuin hämmästyneenä tästä ajatuksesta; hänen silmissään kuvautui luottamattomuus ja halu vakuuttautumaan. Mitkä silmät! Ne oikein paistoivat, kuni kaksi kekälettä.
— Kuule, armas, hyvä Beela! jatkoi Petshoorin, sinä näet, kuinka sinua rakastan; minä olen valmis kaikki antamaan, sinua huvittaakseni! minä tahdon, että sinä olisit onnellinen, ja jos sinä jälleen rupeat murehtimaan, niin minä kuolen. Sano olethan vast'edes iloisempi? — Beela kävi miettiväiseksi eikä laskenut mustia silmiään Gregorius Aleksandrovitshista; sitten hän hymähti lempeästi ja nyykäytti päätään myöntymisen merkiksi. Gregorius Aleksandrovitsh tarttui hänen, käteensä ja rupesi suostuttamaan häntä suutelemaan; hän puolustelihe heikosti ja kertoi ainoastaan: "Olkaa hyvä, ei pidä, ei pidä". Gregorius Aleksandrovitsh alkoi kärttää, ja Beela rupesi vapisemaan ja itkemään. — "Minä olen vangittusi", sanoi hän, "ja orjasi, tietysti — voit minua pakoittaa" — ja taas kyyneliä.
— Gregorius Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa ja juoksi ulos toiseen huoneesen. Minä poikkesin hänen luokseen, hän käveli edes takasin yrmeänä, kädet ristissä. "Noh, veliseni?" sanoin minä hänelle. — "Piruhan tuo on, vaan ei nainen!" vastasi hän: "mut annan teille kunnia-sanani, että hänet voitan…" Minä pudistin päätäni. "Veikkaatteko?" sanoi hän: "viikon perästä!" — "Olkoon!" — Me löimme kättä ja erosimme.
— Seuraavana päivänä laittoi hän heti vasituisen Kisljariin ostoksille; tuotiin joukko erilaisia persialaisia kankaita; mikä niitä kaikkia voi luetellakaan.
— Kuinka luulette, Maksim Maksiimitsh, sanoi hän minulle: — kestääkö aasialainen kaunotar tuommoista patteriaa vasten? — Te ette tunne tsherkessejä, vastasin minä; ne eivät ole ollenkaan samoja, kuin grusiinit tai Taka-Kaukaasian tataarit — ei ollenkaan. Heillä on sääntönsä ja he ovat toisin kasvatetut. — Gregorius Aleksandrovitsh hymyili ja alkoi viheltää marssia.
— Minäpä olinkin oikeassa, sillä lahjat vaikuttivat vain puoleksi: Beela kävi ystävällisemmäksi ja luottosammaksi — siinä kaikki, ja Gregorius Aleksandrovitsh ryhtyi jo viimeiseen keinoonsa. Eräänä aamuna käski hän satuloimaan hevosensa, pukeutui tsherkessiksi, asestihe ja meni sisään hänen luokseen. "Beela", sanoi hän, "sinä tiedät, kuinka minä sinua rakastan. Minä olin päättänyt ryöstää sinut, luullen, että sinä minuun rakastut, opittuasi tuntemaan minut, vaan minä erehdyin, siis — hyvästi! Ole kaiken omaisuutena täydellisenä emäntänä, tai, jos tahdot, palaa isäsi luo — sinä olet vapaa. Minä olen vikapää edessäsi ja minun täytyy itseäni rangaista. Hyvästi, minä lähden — mutta minne, sitä en tiedä! Ehkä en tarvitse kauan hakea kuulaa tai miekan iskua; silloin muista minua ja anna minulle anteeksi." Hän kääntyi pois, ojensi Beelalle kätensä hyväisiksi, mutta tämä ei sitä ottanut, ja oli ääneti. Seisoen oven takana voin minä ainoastaan ra'osta huomata hänen kasvonsa, ja minun kävi sääli, sillä semmoinen kalman kalpeus peitti nuo armaat kasvot. Saamatta vastausta kävi Petshoorin muutaman askelen oveen päin; hän vapisi ja — luulenpa melkein, että hän olisi ky'ennyt todellakin täyttämään sen, mitä pilalla puhui. Semmoinen oli mies, Jumala nähköön! Tuskin vain hän kosketti oveen, kun Beela hypähti, alkoi kallotella ja heittäytyi hänen kaulaansa. — Uskotteko, että, seisoen oven takana, minäkin rupesin itkemään, se on, näette, enhän juuri itkemään, se oli vain — tuhmuus!
Alakatteini vaikeni.