— Kukas sinun herrasi on?
— Petshoorin…
— Mitäkö? Mitäkö? Petshoorin?… Noh, Herranen aika!… Eikös hän palvellut Kaukaasiassa?… huudahti Maksim Maksiimitsh nyästen minua hihasta. Hänen silmistään loisti ilo.
— Taisi palvella — minä en ole vielä kauan ollut hänen luonaan.
— No, vai niin!… niin vai!… Gregorius Aleksandrovitsh?… Niinhän on hänen nimensä?… Me olimme tuttavia, minä ja herrasi, lisäsi hän, lyöden ystävällisesti palvelijaa olalle, niin että hän horjahti…
— Suvaitkaahan, herra; te minua estätte, sanoi tämä, rypistäen kulmiaan.
— Sinuapa vasta, veliseni!… tiedätkös, että minä ja herrasi olimme hartaimpia ystäviä, me asuimmekin yhdessä?… Mut minnekäs hän itse jäi?…
Palvelija ilmoitti Petshoorinin jääneen illalliselle ja yöksi eversti N—in luo.
— Eikö hän käy täällä iltasella? sanoi Maksim Maksiimitsh; tai etkö sinä, hyvä mies, mene jotakin varten hänen luokseen?… Jos menet, niin sano, että täällä on Maksim Maksiimitsh — sano niin — kyllä hän tietää… Minä annan sulle kahdeksan kymmen-kopekkaisen juomarahaa… Palvelija mursi ylenkatseellisesti kasvojaan kuullessaan niin kainon lupauksen, mutta sanoi Maksim Maksiimitshille yhtä kaikki täyttävänsä toimen.
— Tuossa paikassa hän tänne juoksee!… sanoi Maksim Maksiimitsh riemuitsevalla katsannolla. Menen portille häntä odottamaan… Paha vain, ett'en tunne N—iä…