Maksim Maksiimitsh istui portin pieleen rahille, ja minä menin huoneeseni. Tunnustan, että minäkin odotin jonkinmoisella kärsimättömyydellä tuon Petshoorinin ilmestymistä. Vaikka alakatteinin kertomuksen mukaan en muodostanut varsin oivaa käsitettä itselleni hänestä, niin näyttivät kuitenkin muutamat piirteet hänen luonteessaan merkillisiltä. Tunnin perästä toi invaliidi kiehuvan tee-keittiön ja -kannun. "Maksim Maksiimitsh, ettekö halua teetä?" huusin minä ikkunasta.
— Suur' kiitos; eipä juuri haluta.
— Juokaa toki! Onhan, näette, jo myöhä, ja kylmä.
— Mitäs siitä; suur' kiitos…
— No, kuinka haluatte! Minä kävin juomaan yksin, mutta noin kymmenen minuutin perästä jo ukko tuleekin.
— Te olette oikeassa; ainahan on parempi juoda teetäkin, — varroin vain vartomistani. Mies jo kauan sitten meni hänen luoksensa, mutta jokin näkyy häntä pidättäneen.
Hän särppäsi tuota pikaa kupillisen teetä, eikä huolinut toista, vaan meni uudelleen portille jonkinmoisessa levottomuudessa. Ukkoa näkyi harmittavan Petshoorinin välinpitämättömyys, semminkin, koska hän vast'ikään puhui minulle heidän ystävyydestään ja vielä tunti sitten oli varma, että hän tulee juosten, kun vain kuulee hänen nimensä.
Oli jo myöhä ja pimeä, kun aukaisin jälleen ikkunan ja aloin kutsua Maksim Maksiimitshia, sanoen olevan aika mennä levolle; hän jupisi jotakin hampaiden lomitse; minä toistin kutsumukseni — vaan hän ei vastannut mitään.
Minä heittäydyin pitkälleni sohvalle, kääriytyneenä viittaan ja jätettyäni kynttilän pankolle minä nukahdin heti ja olisin rauhassa maannut joll'ei, jo hyvin myöhään, Maksim Maksiimitsh, astuessaan huoneesen, olisi minua herättänyt. Hän viskasi piippunsa pöydälle, alkoi kävellä huoneessa, kärhensi valkeata, pani vihdoin maata, mutta kauan ryki, syljeskeli ja kääntelihe…
— Syökö teitä luteet? kysyin minä.