— Syövät, luteet… vastasi hän, raskaasti huo'ahtaen.
Minä heräsin varhain seuraavana aamuna, mutta Maksim Maksiimitsh oli kerinnyt ennen minua. Minä löysin hänet istumasta portin luona rahilla. "Minun täytyy mennä komendantin luo", sanoi hän, "niin tehkää hyvin, jos Petshoorin tulee, ja lähettäkää minua noutamaan…"
Minä lupasin. Hän juoksi, ikäänkuin olisivat hänen jäsenensä saaneet uudelleen nuoruuden voimaa ja nuorteutta.
Aamu oli raitis ja kaunis. Kultapilvet lateilivat vuorille, ikäänkuin uusi jono ilmavuoria; portin edustalla levisi laaja tori ja sen takana oleva kauppa-paikka vilisi kansaa, sillä oli sunnuntai. Avo-jalkaset osetiini-pojat, pussit kakku-hunajaa selässä, pyörivät ympärilläni; minä heitä kiroilin, sillä minulla ei ollut aikaa heitä varten — ja aloin jo jakaa levottomuutta hyvän alakatteinin kanssa.
Ei mennyt kymmentä minuuttia, kun torin päässä näkyi se, jota odotimme. Hän kävi eversti N—in seurassa, joka, saatettuaan hänet ravintolaan, heitti hänelle hyvästi ja palasi linnoitukseen Minä laitoin heti invaliidin Maksim Maksiimitshin perään.
Petshoorinin vastaan tuli ulos hänen palvelijansa ja ilmoitti, että heti käydään valjastamaan, antoi hänelle sikari-laatikon, ja, saatuaan muutamia käskyjä, lähti askareilleen. Hänen herransa, sytytettyään sikarin, haukotti pari kertaa ja istui rahille toiselle puolelle porttia. Nyt minun tulee kuvata teille hänet.
Hän oli keski-korkuinen mies. Hänen solakka, hieno vartalonsa ja leveät hartijansa todistivat lujaa ruumiin rakennusta, joka voi kestää kaikkia kiertolais-elämän vaivaloisuuksia ja ilman-alan muutoksia, ja jota ei kukista pääkaupungin elämän irstaisuus eivätkä sielun myrskyt. Hänen pölyisestä sametti takistaan, joka vain oli suljettu kahdella alanapilla, pisti näkyviin sokaisevan valkoiset liina-vaatteet, joka seikka todisti kelpo miehen tapoja. Hänen likaiset käsineensä näkyivät olevan vaseti ommellut hänen pientä ylimyksellistä kättänsä varten, ja, kun hän oli riisunut toisen käsineen, ihmetytti minua hänen vaaleat, laihat sormensa. Hänen käyntinsä oli huolimatoin ja vitkainen, ja minä huomasin, ett'ei hän heilutellut käsiään, — joka on jonkinmoisen salamielisen luonteen merkki. Muutoin ovat nämä vain minun huomautuksiani, jotka perustuvat omiin havaintoihini, enkä minä tahdo ollenkaan pakoittaa teitä niitä umpimähkään uskomaan. Kun hän kävi rahille, taipui hänen suora vartalonsa aivan, kuin hänellä ei olisi ollut yhtäkään nikamaa selässä; hänen koko ruumiinsa asema todisti jotakin hermojen heikkoutta ja hän istui, kuten Balsakkilainen kolmekymmen vuotias virnakka höyhen-tuolissaan väsyttävien tanssijaisten jälkeen. Ensi silmäykseltä hänen kasvoihinsa en olisi lukenut hänelle enempää kuin kolmekolmatta vuotta, vaikka sittemmin olin valmis lukemaan kolmekymmentä. Hänen hymyssään oli jotakin lapsellista, hänen ihossaan jotakin naisellista lienteyttä. Hänen vaaleat, luonnosta kiharat hiuksensa reunustivat hyvin somasti hänen kalpean aatelis-otsansa, jossa ainoasti pitkäin havaintojen perästä saattoi huomata toisiaan risteileväin ryppyjen jäljet, jotka, luultavasti, kuvautuivat paljoa selvemmin vihan tahi sisällisen levottomuuden hetkenä. Vaikka hänen hiuksensa olivatkin vaalean väriset, olivat hänen viiksensä ja kulmakarvansa mustat — ja se on rodun merkki ihmisellä, samoin kuin musta harja ja musta häntä valkealla hevosella. Lopettaakseni kuvani sanon, että hänellä oli nenä hiukan pystyssä, sokaisevan valkoiset hampaat ja ruskeat silmät. Silmistä on minun vielä sanominen muutama sana.
Ensiksikin, ne eivät nauraneet, kun hän nauroi! — Ettekö ole sattuneet huomaamaan sellaista kummaa toisilla ihmisillä?… Se on joko pahan luonnon tahi syvän, alituisen surun merkki. Puoli-avonaisten luomien takaa ne kiiluivat eräällä, jos niin käy sanominen, valkoimen tapaisella loistolla. Se ei ollut sielun innostuksen, eikä vilkkaan, kuvituksen heijastusta, vaan sokaiseva, kylmä, sileän teräksen tapainen loiste. Hänen katseensa ei ollut pitkällinen, vaan tunkeutuva ja raskas; se jätti jälkeensä säädyttömän kysymyksen tukalan vaikutuksen ja olisi saattanut näyttää röyhkeältä, jollei se olisi ollut niin välinpitämättömän rauhallinen. Kaikki nämä huomautukset johtuivat mieleeni, kentiesi, vain siitä syystä, että minä tunsin muutamia erityiskohtia hänen elämästään, ja ehkäpä hänen muotonsa olisi tehnyt aivan vastaisen vaikutuksen johonkin toiseen. Mutta, koska ette kuule hänestä muilta, kuin minulta, niin on ehdottomastikin tähän kuvaukseen tyytyminen. Lopuksi; sanon, että hän, yleensä, oli jokseenkin kaunis ja että hänellä oli sellaiset kasvot, jotka erittäin miellyttävät naisia.
Hevoset olivat jo valjaissa. Tuon tuostakin helähteli kello vempelessä ja palvelija kävi jo kahdesti ilmoittamassa Petshoorinille, että kaikki oli valmista; mutta Maksim Maksiimitshia ei vielä kuulunut. Onneksi oli Petshoorin vaipunut ajatuksiinsa katsellessaan Kaukaasian sinisiä harjanteita, eikä hän näkynyt ensinkään tekevän kiirutta matkalle. Minä astuin hänen luokseen. "Jos tahdotte vielä odottaa vähäsen", sanoin minä, "niin saatte ilon nähdä vanhan tuttavanne…"
— Niin, oikein! vastasi hän sukkelaan; minulle siitä eilen puhuttiin. Missäs hän on? — Minä käännyin torille päin ja näin Maksim Maksiimitshin juoksevan minkä jaksoi… Muutamain minuuttien perästä oli hän jo vieressämme: hän voi tuskin hengittää ja hiki valui helminä hänen kasvoilleen. Märät, harmaat hiustupsut, jotka törröttivät lakin alta, olivat takertuneet hänen otsaansa, ja hänen polvensa vapisivat… Hän tahtoi heittäytyä Petshoorinin kaulaan, mutta tämä, hymyillen ja kyllin kylmästi, vaikka kohteliaasti, ojensi hänelle kätensä. Alakatteini ällämystyi kotvaksi, mutta tarttui sitten molemmin käsin himoisesti hänen käteensä. Hän ei voinut vielä puhua.