— Kuinka hauskaa, kallis Maksim Maksiimitsh! No, mitenkä jaksatte? sanoi Petshoorin.
— Ja… sinä?… ja te?… sammalsi ukko, kyynelet silmissä. Kuinka monta vuotta… kuinka monta päivää… ja minne nyt matka pitää?
— Lähden Persiaan — ja etemmäksi…
— Tokko nyt jo heti?… Odottakaahan, kallis ystäväni! — Tokko nyt heti erkanemme?… Emmehän ole moniin aikoihin nähneet toisiamme…
— Täytyy, Maksim Maksiimitsh, — oli vastaus.
— Herranen aika! minnekä teillä on semmoinen kiire? Minulla olisi paljon kertomista… ja kyselemistä… No, mitä? oletteko eronneet virasta?… kuinka?… mitenkä teidän on laita?
— Olen ikävöinyt! vastasi Petshoorin hymyillen.
— Muistattekos, kun linnoituksessa oltiin ja eleltiin?… Sepä oli mainio metsästys-paikka!… Olittehan te kova ampuja… Entä Beela?…
Petshoorin kalpeni hiukkaisen ja kääntyi pois.
Kyllä, muistan! sanoi hän, melkein heti väkinäisesti haukoitettuaan.