Maksim Maksiimitsh alkoi rukoilla häntä jäämään vielä kahdeksi tunniksi. "Syödään oiva päivällinen", sanoi hän, "minulla on kaksi fasaania; ja kahetiini on täällä mainiota, ei, tietysti, semmoista, kuin Gruusiassa, mutta yhtä hyvin parempaa laatua… Sitten pakinoidaan… Te kerrotte minulle olostanne Pietarissa… Hä?"…
— Tosiaankin, ei minulla ole mitään kertomista, kallis Maksim Maksiimitsh… Hyvästi sitten, minun täytyy… minun on kiiruhtaminen… Kiitoksia, ett'ette unhottaneet… lisäsi hän tarttuen hänen käteensä.
Ukko rypisteli kulmiaan… Hän oli pahoillaan ja vihoissaan, vaikka hän koki sitä salata. "Unhottaa!" mutisi hän: "minäpä en ole unhottanut mitään… No, Jumalan nimeen sitten!… Enpä minä luullut siten teitä kohtaavani…"
— No, heittäkää sikseen! sanoi Petshoorin, syleiltyään häntä ystävällisesti. Olenhan minä sama kuin ennenkin!… mutta mitäs tehdä?… kullakin on tiensä… Jumala ties, satummeko vielä kohtaamaan toisiamme!… Tätä puhuessaan istui hän jo vaunuissa ja kyyditsijä alkoi selvittää ohjaksia.
— Seis', seis'! huusi äkkiä Maksim Maksiimitsh tarttuen vaunujen oviin: — olin ihan unhottaa, että minulle jäivät teidän paperinne, Gregorius Aleksandrovitsh… minä olen niitä kuljetellut muassani… sillä luulin teidät tapaavani Gruusiassa, mutta tässähän Jumala soikin nähdä… Mitä minun niillä on tehtävä?…
— Mitä tahdotte! vastasi Petshoorin. — Hyvästi…
— Siis te Persiaan?… milloinka palajatte? huusi hänen jälkeensä Maksim Maksiimitsh.
Vaunut olivat jo kaukana, mutta Petshoorin teki kädellään merkin, jota voi kääntää seuraavalla tavalla: tuskinpa koskaan! ja miksikä!
Pitkään aikaan ei enään kuulunut kellon helinää, eikä pyörien rätinää limsiötieltä, mutta ukkorukka yhä seisoi samalla paikalla syvissä mietteissä…
"Niin", sanoi hän vihdoin, kokien ottaa välinpitämättömän muodon, vaikka harmin kyynel ajoittain kiilsi hänen ripsissään, "olimmehan me kyllä tuttavia — mutta, mitäs ovat tuttavat nykyaikaan!… Mitäpä hänelle minusta? Minä en ole rikas, ei minulla ole virka-arvoja, enkä minä ikäänikään nähden ole lainkaan hänen vertaisensa… Äläs vain, minkälaiseksi teikariksi on käynyt, kun taas oleskeli Pietarissa… Nepäs vaunut!… ja olipas sillä tavaroita!… ja vantti-mies ylpeä, niin että pois tieltä!…" Nämät sanat lausui hän iroonillisella hymyllä. "Sanokaapa", jatkoi hän, kääntyen minuun päin: "no, mitäkäs te tästä ajattelette?… ja mikäs piru hänet nyt Persiaan viepi?… Naurattavaa se on, Jumal' aut', naurattavaa!… Tiesinhän minä sen, että hän on hepakko, johon ei käy luottaminen… Vaan vahinko, yht'hyvin, että hän huonosti päivänsä päättää… mutta mitenkäs muuten voisi käydäkään!… Olenhan minä sen aina sanonut, ett'ei se ole mistään kotoisin, joka vanhat ystävänsä unhottaa!…" Sitten kääntyi hän pois kätkeäkseen mielensä liikutusta ja meni pihalle kävelemään rattaiden ympäri, ikäänkuin katsellakseen pyöriä, sillä välin kuin hänen silmänsä vähän väliä täyttyivät kyynelillä.