— Maksim Maksiimitsh, sanoin minä, lähestyen häntä, mitä paperia teille Petshoorin jätti?
— Jumala hänet ties! joitakin muistelmia.
— Mitä te aiotte niillä tehdä?
— Mitäkö? Käsken tehdä patruunia.
— Antakaa ne ennen minulle.
Hän katsoi minuun ihmetyksellä, jupisi jotakin hampaihinsa ja alkoi kaivella remettiään; sieltä otti hän vihon ja heitti sen ylenkatseella maahan; sitten joutuivat toinen, kolmas, ja aina kymmenenteen saakka, samaan kohtaloon. Hänen harmissaan oli jotakin lapsellista, ja se minua nauratti, mutta minun kävi myöskin häntä sääli…
— Siinä ne ovat kaikki, sanoi hän; onnea löydölle…
— Ja minä voin tehdä niillä, mitä tahdon?
— Vaikka sanomiin painattaisitte, se ei minuun koske… Olenkos minä mikä hänen ystävänsä, taikka sukulaisensa?… Kyllähän me elimme yhden katon alla… vaan vähänkös, kenenkä kanssa eletään?…
Minä otin paperit ja vein ne tuota pikaa pois, peläten alakatteinin katuvan. Piakkoin meille ilmoitettiin okaasian lähtevän tunnin päästä, ja minä käskin valjastamaan. Alakatteini astui huoneesen silloin, kuin minä panin lakkia päähäni; hän ei näkynyt tekevän lähtöä. Hänellä oli jonkinmoinen, väkinäinen, kylmä katsanto.