— Entä te, Maksim Maksiimitsh, ettekö te lähdekään?
— En.
— Miksikä ette?
— En ole vielä nähnyt komendanttia ja minun täytyy jättää hänelle muutamia ruunun tavaroita.
— Kävittehän te hänen luonansa?
— Kävin kyllä, sanoi hän. hämmentyen; mutta hän ei ollut kotona… enkä häntä odottanut.
Minä ymmärsin, että ukko-rukka, kentiesi, ensi kerran elämässään, oli heittänyt viralliset tehtävänsä omien asiainsa vuoksi, (käyttääkseni virkakieltä) — ja kuinka hänet siitä palkittiin!
— Sangen ikävää, sanoin minä hänelle, sangen ikävää, Maksim Maksiimitsh, että meidän täytyy erota ennen aikojaan.
— Mitä meistä, sivistymättömistä ukoista, on teidän seuraanne!… Te olette ylpeätä, suuren maailman nuorisoa. Kyllähän, kun ollaan tsherkessien kuulien keskellä, silloin yhdessä vaikka minne mennään — mutta annapas kun joskus sitten tavataan, niin on häpeä kättäkin lyödä vanhalle veikolle.
— Minä en ansaitse näitä nuhteita, Maksim Maksiimitsh.