Minä menin hökkeliin. Kaksi rahia ja pöytä ynnä kauhea arkku takan vieressä olivat sen koko kalusto. Seinällä ei ollut yhtäkään Jumalan kuvaa — paha merkki! Särjetystä ikkunasta tunki merituuli sisään. Minä vedin remetistä esille vahapätkän ja, sytytettyäni sen, aloin purkaa tavaroitani, panin nurkkaan miekkani ja pyssyni, pöydälle pistuolit, levitin burkkani rahille, ja kasakka omansa toiselle; kymmenen minuutin kuluttua alkoi hän jo kuorsata, mutta minä en voinut nukkua, sillä pimeässä pyöri yhä edessäni valkosilmäinen poika.
Siten kului tunnin verta. Kuu paistoi ikkunaan ja sen valo päilyi hökkelin maa-permannolla. Äkkiä vilahti varjo kirkkaalla juovalla, joka halkaisi permannon. Minä kohoittauduin ja katsoin ikkunaan. Toistamiseen juoksi joku sivutse ja katosi, Jumala tiesi minne. Minä en voinut olettaa tuon olennon juosneen alas jyrkkäydestä, mutta yhtä kaikki muualle se ei olisi voinut joutua. Minä nousin, pu'in ylleni beshmetin, pistin tikarini vyöhön ja menin hyvin hiljaa ulos hökkelistä. Sokea poika tuli vastaani. Minä piileilin aidan viereen, ja hän kulki ohitseni varmalla, mutta varovalla käynnillä. Kainalossa kantoi hän jotakin myttyä ja, käännyttyään valkamaan, alkoi laskeutua kapeata jyrkkää polkua myöten. "Sinä päivänä mykät puhuvat ja sokeat saavat näkönsä jälleen", ajattelin minä, seuraten häntä semmoisen matkan päässä, ett'en kadottaisi häntä nä'ystäni.
Sillä välin alkoi kuu pukeutua pilviin ja merelle kohosi sumu; sen läpi tuskin paistoi lyhty likeisen laivan perä-keulalta. Rannalla kimalteli somer-kuohu, joka tuon tuostakin uhkasi sen upottaa. Vaivalla laskeutuen kuljin alas jyrkkäyttä myöten, kun ihmeekseni näin sokean, hiukan pysähdyttyään, kääntyvän oikealle ja käyvän niin likeltä vettä, että näytti, kuin aalto heti hänet tempaisisi ja huuhtoisi pois. Mutta, näköään, se ei ollut hänen ensimäinen kävelynsä, päättäen varmuudesta, jolla hän astui kiveltä kivelle ja karttoi halkeamia. Viimein hän seisattui, ikäänkuin jotakin kuunnellakseen, istautui maahan ja pani mytyn viereensä. Minä otin vaarin hänen liikkeistään ja kätkeydyin rannalta esiin pistävän kallion taakse. Muutaman minuutin kuluttua näkyi vastaiselta puolelta valkea haahmo, joka lähestyi sokeata ja istui hänen viereensä. Tuuli kantoi ajoittain korviini heidän puhettaan.
— No, sokea? sanoi naisen ääni, nyt käy raju myrsky ja Jankko ei tulekaan. — Jankko ei pelkää myrskyä, vastasi tämä. — Sumu paksunee, sanoi taas naisen ääni surullisesti.
— Sumussa on parempi päästä vartija-laivojen ohitse, oli vastaus. — Mutta jos hän hukkuu? — Niin menet ilman uutta nauhaa pyhänä kirkkoon.
Seurasi äänettömyys. Minua kummastutti yhtä kaikki se, että sokea oli puhunut minun kanssani Wähän Wenäjän murteella, mutta nyt puhui selvää Wenättä.
— Käethän, minä olin oikeassa, sanoi taas sokea, lyöden kämmeniään yhteen. — Jankko ei pelkää merta, eikä tuulta, ei sumua, eikä ranta-vartijoita. Kuuntelehan: se ei ole vesi, joka loiskii; minäpäs en petykään — se on hänen pitkät aironsa.
Nainen hyppäsi ylös ja alkoi levottoman näköisenä tähystää kaukaisuuteen.
— Hourailet, sokea! sanoi hän, minä en näe mitään.
Tunnustan, että vaikka kuinka ko'in eroittaa kaukaisuudessa jotakin veneen tapaista, niin en onnistunut. Siten kului noin kymmenen minuuttia, ja nyt näkyi vaahtoharjojen välistä musta piste; se ei suurentunut, eikä pienentynyt. Hitaasti kohoten aaltojen harjoille ja jälleen laskeutuen, lähestyi rantaa vene. "Uskalias oli kulkija, joka oli päättänyt lähteäkseen moisena yönä lahden poikki kahden kymmenen virstan matkalle, ja tähdellinen mahtoi olla syykin, joka oli hänet siihen saanut", arvelin minä ja sydämeni tykytteli kovasti, katsellessani tuota vene-rukkaa. Vaan se sukelsi, kuin sorsa, ja sitten, huiskahuttaen nopeasti airoja, ikäänkuin siipiä, hyppi syvänteestä kuohu-pirskeesen; ja tuossa paikassa, ajattelin minä, tölmähtää se vauhdilla vasten rantaa ja ritkahtaa pirstoiksi, mutta se kääntyi sievästi syrjittäin ja puikahti vahingoittumatta pieneen poukamaan. Siitä astui keskikasvuinen mies, tataarilainen lampaannahka-lakki päässä, viittasi kädellään ja kaikki kolme kävivät vetämään jotakin veneestä. Paino oli niin suuri, ett'en vieläkään ymmärrä, kuinka vene ei uponnut. Otettuaan kukin mytyn hartioilleen, lähtivät he pitkin rantaa ja kohta kadotin heidät näkyvistä. Minun oli palaaminen kotia; mutta tunnustan, että kaikki nämä kummallisuudet huolettivat minua, jotta töin tuskin odotin aamua.