Kentiesi jotkut lukijat tahtovat tietää minun mielipiteeni Petshoorinin luonteesta. Vastaukseni on tämän kirjan nimikirjoitus. "Se on pahaa ivaa!" sanovat he. — En tiedä.

I.

Taman.

Taman on viheliäisin kaikista Wenäjän rantakaupungeista. Minä olin siellä vähällä kuolla nälkään ja päälliseksi vielä tahdottiin minut hukuttaa. Minä saavuin sinne kyyti-rattailla myöhään yöllä. Kyyditsijä seisatti uupuneen kolmivaljakon ainoan, kaupunkiin tultaessa olevan, kivitalon portille. Vartija, Mustanmeren kasakka, kuultuaan kellon helinän, huusi unen horroksissa ynseällä äänellä: "kuka siellä?" Alaupsieri ja kymmenys-mies astuivat ulos. Minä selitin heille olevani upsieri, matkustavani ruunun asioilla toimivaan osastoon ja aloin pyytää ruunun asuntoa. Kymmenys-mies kuljetti meitä kaupungilla. Joka ainoassa tuvassa, johon vain tultiin, oli asukkaita. Oli kylmä; minä rasituin ja tuskastuin, sillä en ollut maannut kolmeen yöhön. — "Vie minut vaikka hiiteen, lurjus! kunhan johonkin paikkaan!" huusin minä. — "Tiedän minä vielä yhden kyysän", vastasi kymmenys-mies, silitellen korvallistaan, "mutta se ei ole teidän arvonne mieleen, siellä ei ole kaikki kunnossa!" Käsittämättä viimeisen sanan oikeata merkitystä, käskin hänen käydä edeltä ja pitkän matkustuksen perästä pitkin likaisia kujia, joiden molemmilla puolin huomasin vain rappeutuneita aitoja, tulimme pieneen hökkeliin aivan meren rannalla.

Täysikuu valaisi uuden asuntoni kaislakaton ja valkeat seinät; limsiö-vallituksella ympäröidyllä pihalla seisoi, pönkistellen, toinen, edellistä pienempi ja vanhempi mökki. Ranta kaltoi jyrkkäyksenä mereen melkein sen seinuksilta ja alaalla loistivat, lakkaamatta solisten, tumman siniset aallot. Kuu katseli hiljaa levotonta, mutta sille kuuliaista aljetta, ja sen valossa saatoin eroittaa, kaukana rannasta, kaksi laivaa, joiden mustat purjeneuvot seittinä kuvautuivat himmeällä taivaan äärellä. "Onpa laivoja valkamassa", ajattelin minä, "huomenna lähden Gelendshikkiin".

Käskylään virkaa toimitti minulla linjakasakka. Käskettyäni häntä irroittamaan remettini ja laittamaan kyyditsijät pois, kävin isäntää kutsumaan — mutta ei kuulu mitään, koputin — ei hiiskaustakaan… mitäs tämä on? Viimein kömpi eteisestä noin neljäntoista vuotias poika.

— "Missä on isäntä?" — Ei ole, vastasi poika Vähän Wenäjän murteella. — "Mitä, eikö ollenkaan?" — Ei ollenkaan. — "Entä emäntä?" — Hän hätkähti kauppalaan. — "Kukas sitten oven aukaisee?" sanoin minä, potkaisten siihen jalallani. Ovi aukeni itsestään ja hökkelistä puhalsi kostealta. Minä sytytin virittimen ja kohotin sen pojan nenän eteen. Se valaisi kaksi valkeata silmää. Hän oli sokea, umpisokea syntymästään, ja hän seisoi liikkumattomana edessäni. Minä aloin katsastaa; hänen kasvojensa piirteitä.

Tunnustan, että minulla on kova taikaluulo… kaikkia sokeita, kiero-silmiä, kuuroja, mykkiä, jalattomia, käsittömiä, kyttyrä-selkäisiä j.m.s. vastaan. Minä olen huomannut, että aina on joku kummallinen suhde ihmisen ulkomuodon ja sielun välillä, ikäänkuin jäsenen häviöllä sielukin menettää jonkun aistimen.

Minäpä aloinkin katsastaa sokean kasvoja, mutta mitäpäs saattaa lukea kasvoista, joilla ei ole silmiä. Kauan katselin minä häntä ehdottomalla säälillä, kun äkkiä hänen ohuilla huulillaan vivahti tuskin huomattava hymy, enkä tiedä miksi, mutta se teki minuun mitä ilkeimmän vaikutuksen. Mielessäni syntyi epäilys, ett'ei tämä sokea ollutkaan niin sokea, miltä hän näytti; turhaan ko'in itseäni vakuuttaa, että kaihta on mahdoton jäljitellä, ja missäkä tarkoituksessa? Mutta mitäs sille saa? — olen usein taipuva taika-luuloihini…

— "Oletko isännän poika?" kysyin häneltä viimein. — En. — "Kukas sinä olet?" — Köyhä orpo. — "Onkos emännällä lapsia?" — Ei; tytär oli, mutta hän karkasi meren taakse tataariilaisen kanssa. — "Minkä tataarilaisen kanssa?" — Piru hänet tietää! olihan Krimin tataarilainen, soutaja Kertshistä.