Minä seisatuin hengästyneenä vuoren partaalle ja, nojautuen pienen huoneuksen nurkkaan, aloin tarkastella ihanaa ympäristöä, kun takanani äkkiä kuului tuttu ääni:
— Petshoorin! milloin sinä olet tänne tullut?
Minä käännyin: Grushnitski! Ja me syleilimme toisiamme. Minä tutustuin hänen kanssaan toimivassa väestössä. Häntä oli ammuttu jalkaan, ja hän oli lähtenyt terveyslähteille noin viikkoa ennen minua.
Grushnitski on alaupsieri ja on vasta vuoden ollut palveluksessa. Hän kantaa erinomaisella teikarimaisuudella paksua sotamies-viittaa, ja hänellä on sotamiehen Yrjönristi. Hän on komeavartaloinen, ruskeaverinen ja mustatukkainen; näöltään luulisi hänen olevan 25 vanha, vaikka hänellä tuskin lie 21 vuotta. Puhuessaan heittelee hän päätään taaksepäin ja hypistelee yhtä mittaa viiksiään vasemmalla kädellään, oikealla kädellään nojautuu hän kainalosauvaansa. Hän puhuu nopeasti ja koristellusti; hän on niitä ihmisiä, joilla kaikkia tilaisuuksia varten elämässä on korskeita lauselmia, joita yksinkertainen kauneus ei liikuta ja jotka mahtavina pukeutuvat tavattomien tunteiden, ylevien mielenintojen ja omituisten kärsimysten verhoon. Heidän hauskuutensa on herättää mahtivaikutusta, ja he miellyttävät hulluuteen asti romantillisia maaseudun neitiä. Vanhoilla päivillään heistä tulee joko rauhallisia tilanhaltioita tahi juomaria; välisti kumpiakin. Heillä on usein paljon hyviä ominaisuuksia, mutta ei rahtuakaan runollisuutta Grushnitski on innokas sanelemaan. Kun vain puhe poikkeaa tavallisten käsitteiden piiristä, niin ei hänen sanatulvansa anna kenellekään suunvuoroa Minä en koskaan voi väitellä hänen kanssaan; vastaväitteisin hän ei vastaa kellekään, eikä hän ketään kuuntele. Heti kun toinen seisattuu, alkaa hän pitkän katkelman, joka on olevinaan jossakin yhteydessä edellisen puhujan sanojen kanssa, mutta joka todellisuudessa onkin vain jatkoa hänen omaan puheesensa.
Hän on hyvin sukkela sanoissaan; hänen epigramminsa ovat huvittavia, mutta eivät koskaan sattuvia ja häijyjä, eikä hän koskaan kumoo yhdellä sanalla. Hän ei tunne ihmisiä ja heidän heikkoja puoliansa, sillä koko ikänsä hän on vain puuhannut itsensä kanssa. Hänen tarkoitusperänsä on ruveta romaani-urooksi ja hän on niin usein kokenut vakuuttaa muille, ett'ei hän ole maailmaa varten luotu olento ja että hän on määrätty salaisten kärsimysten uhriksi, jotta itsekin on melkein siihen luuloon vakaantunut. Senpä tähden hän kantaakin niin ylpeästi sotamies-viittaansa. Minä hänet ymmärsin ja siksi hän ei minua rakastakaan, vaikka ulkonaisesti kyllä ollaan hyvinkin ystävällisissä suhteissa. Grrushnitskia pidetään erittäin urhoollisena. Minä olen hänet nähnyt taistelussa. Hän huiskii miekalla, huutaa ja syöksyy eteenpäin, silmät ummessa. Se on jotakin epä-venäläistä urhollisuutta!…
Minä en häntä myöskään rakasta. Minua aavistuttaa, että me joskus töytäisemme yhteen kapealla tiellä — ja toiselle tai toiselle ei ole käypä hyvin.
Hänen tulonsa Kaukaasiaan on myöskin seuraus hänen romantillisesta fanatismistaan. Minä olen varma, että hän aattona ennen lähtöään kotikylästä synkeän näköisenä sanoi jollekin sievälle naapurittarelle ei vain ilman aikojaan lähtevänsä palvelukseen, vaan etsivänsä kuolemaa, sillä… ja sitten, peitettyään silmänsä kädellään, jatkoi hän, varmaan, näin: "ei! teidän (tahi sinun) ei tule sitä tietää! Teidän puhdas sielunne kauhistuisi! Ja mitä siitä lähtisi apua? Mikä minä teille olen? Ja tekö minua ymmärtäisitte?…" ja niin edespäin.
Hän sanoi itse minulle, että syy hänen astumiseensa K—-rykmenttiin on oleva ikuinen salaisuus hänen ja taivaiden kesken.
Muutoin on Grushnitski, kun hän heittää traagillisen vaippansa, jotenkin miellyttävä ja hauska. Olen utelias näkemään häntä naisten parissa: siinäpä, luullakseni, koettaa parastaan!
Kohtelumme oli kuin vanhojen tuttavien ainakin. Minä aloin kysellä häneltä elintavasta terveyslähteillä ja mainittavista henkilöistä.