— Me vietämme jokseenkin proosallista elämää, sanoi hän huo'ahdettuaan. Ne, jotka aamusin juovat vettä, ovat velttoja, kuin kaikki sairaat, ja ne, jotka iltasin juovat viiniä, ovat tuskastuttavia, kuin terveet ainakin. Nais-seuroja löytyy, mutta teistä suurta lohdutusta ei ole, sillä he pelaavat whistiä, rumasti vaatehtivat itsensä ja puhuvat kauhean huonosti Ranskaa! Tänä vuonna on Moskovasta vain ruhtinatar Liigovskaja tyttärilleen, mutta minä en ole tuttu heille. Minun sotamies-viittani on selvä hylkäämisen sinetti. Osan-otto, jonka se herättää, on raskas, kuin almu.
Samassa kulki ohitsemme kaivolle päin kaksi naista, toinen keski-ikäinen, toinen nuori ja solea. Heidän hattunsa estivät minua näkemästä heidän kasvojaan, mutta puetut olivat he paraimman aistin ankarimpain sääntöjen mukaan, ilman mitäkään liikanaista. Jälkimäisellä oli umpinainen puku gris-de-perles: ohut silkkikaatti ympäröi hänen hoikan kaulansa. Kengät couleur puce pingottivat nilkasta hänen laihakkaa pientä jalkaansa niin somasti, että kauneuden salaisuuksia tuntematonkin olisi välttämättä ällistynyt, jos ei muusta, niin ihmettelemisestä. Hänen kepeässä, mutta ylimyksellisessä käyneissään oli jotakin tyttömäistä, jota ei käy määritteleminen, mutta jonka silmä käsittää. Kun hän kulki ohitsemme, niin löyhähti hänestä samallainen selittämätön tuoksu, jolle hajahtaa lemmityn naisen kirje.
— Siinä oli ruhtinatar Liigovskaja, sanoi Grushnitski, ja hänen tyttärensä Mary (Meeri), niinkuin hän häntä kutsuu Englannin kielen mukaan. He ovat olleet täällä vasta kolme päivää.
— Ja sinä jo tiedät hänen nimensä?
— Niin, minä sattumalta kuulin, vastasi hän punastuen. — Tunnustan, ett'en ollenkaan halua tutustua heidän kanssaan, sillä nuo ylpeät ylimykset katsovat meihin, jalkaväkeläisiin, kuin kesyttömiin raakalaisiin. Ja mitä he siitä huolivat, onko numeroitun lakin alla älyä ja sydäntä paksun viitan alla?
— Onneton viitta! sanoin minä naurahtaen, Mut kukas tuo herra on, joka lähestyy heitä ja niin avuliaasti tarjoo heille lasia?
— Se on Moskovalainen keikari Rajeevitsh. Hän on kortin lyöjä, joka heti näkyy kauheista kultavitjoista, jotka riippuvat hänen sinisillä liivillään. Kylläpä sillä on paksu sauva — aivan kuin Robinson Krusoëlla; entä parta, huomaapas, ja hiukset — à la moujik.
— Sinä taidat olla äkeissäsi koko ihmiskunnalle?
— Ja, syystä…
— Vai, todellakin?