Tällä hetkellä lähtivät naiset kaivolta ja saapuivat meidän lähelle. Grushnitski ennätti ottaa draamallisen asennon kainalosauvansa avulla ja vastasi minulle kovasti ranskaksi:
— Mon cher, je hais les hommes pour ne pasles mépriser, car autrement la vie serait une farce trop dégoûtante.
Sievä neiti kääntyi ja lahjoitti puhujalle pitkän, uteliaan katseen. Tämän katseen kuvaus oli hyvin epämääräinen, mutta ei ilkkuinen, josta sisällisesti Grushnitskia sydämestäni onnittelin.
— Tuo ruhtinatar Mary on erittäin suloinen, sanoin minä hänelle. — Hänellä on tuommoiset sametti-silmät — juuri samettiset, ja minä neuvon sinua omistamaan tämän sanan, kun tulee puhe hänen silmistään. Ala- ja ylä-ripset ovat niin pitkät, ett'eivät auringon säteet voi kuvastaa hänen silmäterissään. Minä rakastan tuommoisia loisteettomia silmiä: ne ovat niin lauhkeat, ne ikäänkuin hyväilevät katseillaan. Muutoin, näköään, ei hänen kasvoissaan olekaan muuta kuin suloista… Mutta onkos hänellä valkoiset hampaat? Se on hyvin tärkeätä! Vahinko, ett'ei hän hymyillyt sinun kolealle fraasillesi.
— Sinä puhut sievästä naisesta, kuin englantilaisesta hevosesta, sanoi Grushnitski nurpeissaan.
— Mon cher, vastasin minä hänelle, kokien jäljitellä hänen tapaansa, je méprise les femmes pour ne pas les aimer, car autrement la vie serait un mélodrame trop ridicule.
Minä käännyin ja menin pois. Puolen tuntia astuskelin minä viiniköynnös-käytävässä, kalkkikallioilla ja niiden välisissä pensaikoissa. Tuli helle, ja minä lähdin käymään kotia. Kulkiessani rikkihappo-lähteen sivutse, seisatuin katetun kalleriian luo huo'atakseni sen siimeksessä, ja siinä sain minä tilaisuuden olla todistajana jokseenkin hauskassa kohtauksessa. Toimivat henkilöt olivat seuraavassa asemassa: Penkillä kalleriian sisällä istui ruhtinatar Liigovskaja ja Moskovalainen keikari, näköään, innokkaasti ja vakavasti puhellen keskenään. Neiti Mary, lopetettuaan, luultavasti, viimeisen lasinsa, käveli miettiväisenä kaivon lähestöllä. Grushnitski seisoi aivan kaivon vieressä, ja muita ei ollut kentällä.
Minä astuin lähemmäksi ja piilouduin kalleriian nurkan taakse. Samassa pudotti Grushnitski lasinsa hiekkaan ja ponnisteli kumartuakseen, mutta kipeä jalkansa esti häntä sitä nostamasta. Raukkaa! kuinka hän keinotteli, nojaten kainalo-sauvaansa, mutta kaikki turhaan! Hänen kuvailevat kasvonsa ilmaisivat todellakin kärsimistä.
Ruhtinatar Mary näki kaiken tämän paremmin, kuin minä.
Kepeämmin, kuin lintu, hyppäsi hän Grushnitskin luo, kumartui, nosti lasin ja antoi sen hänelle ruumiin liikkeellä, täynnä sanomatonta suloa; sitten hän punastui kauheasti, katsahti kalleriiaan ja varmana, ett'ei hänen äitinsä ollut mitään nähnyt, näköään, heti rauhoittui. Kun Grushnitski aukasi suunsa häntä kiittääkseen, oli hän jo kaukana. Kotvasen kuluttua lähti hän pois kalleriiasta äitinsä ja keikarin kanssa, ja, kulkiessaan Grushnitskin sivutse, teki hän itsensä niin juhlallisen ja mahtavan näköiseksi — ei kääntynytkään, eikä edes huomannut Grushnitskin intoista silmäilyä, joka häntä seurasi kunnes hän, vuoren alla, katosi bulevaardin lehmusten taakse… Ja kohta vilahti hänen hattunsa kadun poikki; hän juoksi portista yhteen Pjätigorskin paraimpia taloja. Hänen jäljessään tuli ruhtinatar ja heitti portilla hyvästi Rajeevitshille.