— Siitä on kauan, kuin emme ole nähneet toisiamme, sanoin minä.
— Hyvin kauan, ja molemmat olemme paljon muuttuneet!
— Niinmuodoin sinä et minua enään rakasta?…
— Minä olen naimisissa!… sanoi hän.
— Taas? Ja muutamia vuosia sitten oli sama syy olemassa, mutta yhtä kaikki…
Hän tempasi kätensä irti; hänen poskensa kuumottivat.
— Kukaties rakastat toista miestäsi? Hän kääntyi pois vastaamatta.
— Tai onko hän hyvin mustasukkainen? Äänettömyys.
— Mitä sitten? Onko hän nuori, kaunis, varmaan sangen rikas? ja sinä pelkäät… Minä katsahdin häneen ja pelästyin: hänen kasvonsa kuvasivat syvää epätoivoa; silmissä loisti kyyneliä.
— Sano minulle, kuiskasi hän vihdoin, onko sinusta hyvin hauskaa minua kiusata? Minun tulisi sinua vihata. Siitä asti, kuin tunnemme toinen toisemme, et sinä ole minulle muuta tuottanut, kuin kärsimistä… Hänen äänensä rupesi vapisemaan, hän kumartui minua kohti ja kallisti päänsä rinnalleni.