Huomattava on, että Grushnitski on niitä miehiä, jotka, puhuessaan naisesta, jonka tuskin tuntevat, nimittävät häntä Marykseni, Sofiakseni, jos hänellä on ollut onni heitä miellyttää.
Minä olin olevinani hyvin totinen ja vastasin
— Niin, ei hän ole ruma… Mutta ole varoillasi, Grushnitski! Wenäläiset naiset suuremmaksi osaksi nauttivat platoonilaista rakkautta, sekoittamatta siihen ajatusta aviosta, ja platoonilainen rakkaus se on kaikkein levottomin. Neiti näkyy olevan niitä naisia, jotka tahtovat, että heitä huvitetaan; jos sinun rinnallasi hänen tulee ikävä kaksi minuuttia perättäin — niin olet auttamatta hukassa: sinun vaiti-olosi tulee herättää hänen uteliaisuuttaan, puheesi se ei saa häntä koskaan täydellisesti tyydyttää; sinun tulee häntä huolettaa vähän väliä; hän halveksii julkisesti senkin seitsemän kertaa yleistä mielipidettä sinun tähtesi ja sanoo sitä uhraukseksi, ja, palkitakseen siitä itseään, alkaa sinua kiusata, mutta sitten sanoo suoraan, ett'ei hän voi kärsiä sinua. Ell'et sinä saa valtaa hänestä, niin ei hänen ensimäinen suutelonsakaan oikeuta sinua toiseen; hän sinun kanssasi virnailee mielin määrin, mutta kahden vuoden kuluttua, niin jo meneekin naimiseen rujokkaan kanssa, kuuliaisuudesta äitiään kohtaan, ja alkaa luulotella olevansa onneton, rakastaneensa vain yhtä miestä, se on sinua, mutta taivaan ei tahtoneen heitä yhdistää, sillä hänellä oli sotamiehen viitta, vaikka tämän paksun, harmaan viitan alla sykki innokas ja jalo sydän…
Grushnitski löi nyrkkinsä pöytään ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.
Minä nauroin sisällisesti ja kaksi kertaa jo hymyilin, mutta, onneksi, hän ei sitä huomannut. Selvästi näkyy, että hän on rakastunut, sillä hän on käynyt entistään luottosammaksi; hänellä on ilmestynyt täällä tehty, emaljilla varustettu, hopea sormus; minusta tuo näyttää epäilyttävältä. Minä aloin sitä tarkastella, ja mitäs näinkään?… pienillä kirjaimilla oli ulkoreunaan kaiverrettu Maryn nimi ja viereen — se päivä-määrä, jolloin hän oli nostanut tuon kuuluisan lasin. Minä salasin keksintöäni, sillä en tahdo pakottaa häntä tunnustamaan; minä tahdon, että hän itse valitsee minut uskotukseen — ja silloinpa vasta minä alan nauttia!
* * * * *
Minä nousin myöhään ylös tänään; tullessani kaivolle, siellä ei ollut enään ketäkään. Ilma kävi kuumaksi; valkoisia, tuuheita hattaroita kiiti nopeaan lumivuorilta, luvaten ukkosta; kuin sammutettu soitsu, savusi Mashukin huippu ja sen ympäri luikerteli ja ryömiskeli, kuni käärmeet, harmaita pilven hetaleita estettyinä kulussaan ja ikäänkuin takertuneina sen okaiseen pensaikkoon. Ilma oli sähköä täynnä. Minä kuljin yhä syvemmälle onkaloon viepää viiniköynnös-käytävää myöten; minun oli ikävä. Minä ajattelin siitä nuoresta naisesta, luomi poskessa, josta tohtori oli minulle kertonut… Mitä hän täällä tekee? Ja hänkö se on? Ja miksikä luulen minä, että se on hän? Ja miksi olen minä vielä niin varma siitä? Vähäkös niitä on naisia, luomi poskessa! — Sillä tapaa aprikoiden tulin itse luolalle. Sen holvin viileässä siimeksessä istuu kivi-istuimella nainen, olkihattu päässä, mustaan shaaliin käärittynä ja pää rinnalle kumartuneena, hattu peitti hänen kasvonsa. Minä olin jo kääntyä pois, häiritsemättä hänen haaveksimisiaan, kun hän katsahti minuun.
— Veera! huudahdin minä ehdottomasti. Hän säpsähti ja vaaleni.
— Minä tiesin teidän olevan täällä, sanoi hän.
Minä istuin hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä. Kauan sitten unohtunut väre juoksi suonissani kuullessani tämän arinaan äänen; hän katsoi minuun sinisillä ja rauhallisilla silmillään, joista kuvasti luottamattomuus ja jotakin nuhteen tapaista.