Me erosimme vihdoin, ja kauan seurasin häntä katseellani, kunnes hänen hattunsa katosi pensaiden ja kallioiden taakse. Tautimaisesti kouristi sydäntäni, aivan kuin ensi eroamisen jälkeen. Oi, kuinka ihastuin tästä tunteesta! Nuoruusko vainen taas tahtoo hyväntekevine myrskyineen palata luokseni, vai onko tämä vain sen jäähyväissilmäys, sen viimeinen lahja — muistiksi?… Mutta naurettavaa on ajatella, että olen vielä pojan näköinen; kasvot, vaikka kalpeat, ovat toki raittiit; jäsenet ovat notkeat ja soleat, kiharat kiemurtelevat tuuheina, silmät hohtavat ja veri kiehuu…
Kotiin palattuani, nousin hevosen selkään ja mennä nelistin arolle. Minä rakastan ratsastaa virmalla ratsulla keskellä korkeaa ruohoa erämaan tuulta vasten; ahnaasti nieleskelen hyvänhajuista ilmaa ja hion katseeni siniseen kaukaisuuteen, kokien käsittää esineiden terhenisiä piirteitä, mitkä hetkestä toiseen yhä selkenemistään selkenevät, olipa mikä murhe tahansa sydämellä, näännyttäköön mikä levottomuus hyvänsä aatosta — kaikki ne tuokiossa hajoavat, ja keveäksi käypi sielu; ruumiin väsymys voittaa mielen häiriön. Ei ole naisen katsetta, jota en unhottaisi nähdessäni kiehkuraiset vuoret etelä-auringon valaistuksessa, nähdessäni sinisen taivosen, tahi kuullessani kalliolta toiselle lankeavan virran tohinaa.
Luulenpa kyllä, että tämä arvoitus kauan kiusasi kasakoita, jotka, kopistaan töllistellen, näkivät minun ratsastelevan ilman syytä ja suuntaa, sillä pu'ustani varmaan luulivat minua tsherkessiksi. Toden teolla olen kuullutkin sanottavan, että minä tsherkessiläisessä pu'ussa ratsastaessani olen paljoa enemmän kabardiinin näköinen, kuin monet kabardiinit itse. Ja tosiaan, mitä tähän jaloon sota-asuun tulee, olen täysi dandy [lue: dendi = keikari]: mitäkään liikaa kaluunaa ei ole, kallis pyssy yksinkertaista tekoa, lakki ei ole liian lyhyt- eikä liian pitkä-karvanen; beshmetti on valkea, tsherkeska tumman ruskea; säärykset ja korkokengät ovat taivutetut mitä suurimmalla tarkkuudella. Kauan opettelin minä vuorelaisten asentoa, eikä millään voi niin imarrella itserakkauttani, kuin tunnustamalla taitoani Kaukaasialais-tavalla ratsastamisessa. Minä pidän neljä hevoista: yhden itseäni, kolme tuttaviani varten, ett'ei olisi ikävä yksin maata kuljeskella. Nämä lainaavat hevosiani hyvin mielellään, mutta eivät koskaan minun kanssani yhdessä ratsasta. Kello oli jo kuusi illalla, kun muistin olevan ajan mennä päivälliselle. Hevoseni oli uupunut; minä ajoin tietä myöten, joka vie Pjätigorskista saksalaiseen uudisasuntoon, minne kylpijät usein ajelevat en piquenique. Tie käydä luikertaa pensaiden välitse, laskeutuen vähäisiin notkoihin, joissa juosta tohisee puroja korkean ruohikon siimeksessä; ylt'ympäri kohoavat portaittain Beshtuni, Käärme-, Rauta- ja Kalju-vuorten siniset louhet. Yhteen tällaiseen notkoon saavuttuani, jotka täkäläisellä murteella balkeiksi nimitetään, seisatuin hevostani juottamaan; silloin näkyi tieltä iloinen ja uhkea kavalkaadi; naiset olivat mustissa ja sinisissä amasoonipu'uissa; miesten vaatteus muodosti omituisen kirjavan sekasotkun; edellä ratsasti Grushnitski ruhtinatar Maryn rinnalla.
Naiset kylpylähteillä uskovat vieläkin tsherkessien tekevän hyökkäyksiään keskellä kirkasta päivää, ja senpä tähden, luultavasti, oli Grushnitski paitsi sotamiesviittaa ottanut mukaansa miekan ja pari pistuolia; jotenkin naurettavalta näytti hän tässä uros-vaatteuksessa. Korkea pensas peitti minut heiltä, mutta minä voin nähdä kaikki sen lehdistön läpi ja, heidän kasvojensa näöstä arvatakseni, oli puhe sentimenttaalinen. Vihdoin lähenivät he vierua; Grushnitski talutti neidin hevosta suitsista, ja silloin kuulin lopun heidän puheestansa:
— Siis te tahdotte olla kaiken ikänne Kaukaasiassa? puhui neiti.
— Mitäs minä Wenäjällä teen? vastasi hänen kavaljeerinsa, maassa, missä tuhannet ihmiset, syystä että ovat rikkaita, katsovat minuun ylenkatseella, kun taas täällä — täällä tämä paksu viittakaan ei estänyt minua teidän kanssanne tutustumasta…
— Päin vastoin… sanoi neiti punastuen.
Grushnitskin kasvot kuvasivat mielihyvää. Hän pitkitti:
— Täällä kuluu elämäni alituisessa pauhinassa huomaamatta ja pikaisesti, raakalaisten kuulien keskellä, ja jospa Jumala joka vuosi laittaisi minulle yhden valoisan naisen katseen, yhden senkaltaisen…
Samassa tulivat he minun tasalleni; minä iskin hevostani raipalla ja ajoin esiin pensaan takaa…