— Mon Dieu, un circassien!… kiljahti neiti kauhistuneena.
Poistaakseni täydellisesti hänen arvelunsa vastasin ranskaksi, hiukan kumartaen:
— Ne craignez rien, madame, je ne suis pas plus dangereux que votre cavalier…
Hän joutui hämille — mutta mistä syystä? erehdyksestäänkö, vaiko siitä, että vastaukseni hänestä näytti röyhkeältä? Olisin mielissäni, jos jälkimäinen oletukseni olisi oikea. Grushnitski heitti minuun tyytymättömän katseen.
Myöhään iltasella, oliko noin kahtatoista käydessä, menin bulevaardin lehmuskujaan kävelemään. Kaupunki nukkui; muutamissa ikkunoissa vain välkähteli tulia. Kolmelta puolen häämöttivät kallioiden harjanteet, Mashukin haarotukset, jonka huipulla lepäsi paha-enteinen pilvi; idässä nousi kuu, ja kaukaa kimaltelivat lumivuorien hopeaheltut. Vartijoiden huudot sekaantuivat yöksi avattujen kuumain lähteiden solinaan. Aika ajoin kuului kadulla hevosen kajahtava kopina, nagaiskilaisten rattaiden vikinän ja alakuloisen tataarilais-sävelen säestämänä.
Minä istuin rahille ja mietistyin. Välttämättömältä tuntui minusta vuodattaa ajatukseni ystävällisessä puhelussa… mutta kenen kanssa?… "Mitähän nyt Veera tekee?" arvelin minä. Paljon maksaisin minä tällä hetkellä saadakseni puristaa hänen kättään.
Äkkiä kuuluu nopeita, epätasasia askelia… Grushnitski varmaankin… On kun onkin hän!
— Mistä nyt?
— Ruhtinatar Liigovskajalta, sanoi hän hyvin mahtavasti… Mary se vasta laulaa!…
— Kuulepas! sanoin minä hänelle, minä lyön vetoa, ett'ei hän tiedä sinun olevan junkkarin; hän luulee sinun olevan alennetun…