— Kentiesi. Minä siitä viis'!… sanoi hän hajamielisesti.
— Ei muuta, minä vain sanon…
— Mut tiedätkös, sinä hänet tänään vasta kauheasti suututit? Hän piti sen suunnattomana röyhkeytenä, ja minä tuskin sain häntä vakuutetuksi, että sinä olet niin hyvin kasvatettu ja niin hyvin tunnet käytöstavat, ett'et voinut tarkoittaa häntä loukataksesi. Hän sanoo, että sinulla on julkea katse ja että, varmaankin, luulet hyvin paljon itsestäsi.
— Hän ei erehdy… Mut etköhän tahdo ottaa häntä puolustaaksesi?
— Kovaksi onneksi ei minulla siihen ole vielä oikeutta…
— "Kas, kas!" arvelin minä: "hänellä on, näköään, jo toiveita".
— Muutoin, sinun on laitasi huonompi, lisäsi Grushnitski: sinun on nyt hankala tutustua heidän kanssaan — sääli kyllä! se on mitä miellyttävimpiä perheitä, joita tunnen…
Minä hymyilin sisällisesti.
— Miellyttävin minulle on nyt oma taloni, sanoin minä haukottaen, ja nousin lähteäkseni.
— Myönnäthän toki katuvasi?…