— Kylläpä käskis! Jos tahdon vain, niin menen huomenn' iltana ruhtinattaren luo…
— Se sitten nähdään…
— Ja tehdäkseni sinulle oikein mieliin, rupean neitiä hempimään…
— Niin, jos hän tahtoo kanssasi puhella…
— Minä odotan vain sitä hetkeä, kuin sinun puheesi hänelle käypi pitkäksi… Hyvästi!
— Minäpä lähden vielä maleksimaan; unta nyt en saa mitenkään… Kuule, mennäänhän ennen ravintolaan, siellä pelataan… minä tarvitsen tänään kovaa kiihtymistä…
— Onnea häviöön…
Minä menin kotia.
21 p. Toukokuuta.
Lähes viikko on kulunut, enkä vieläkään ole tutustunut Liigovskien kanssa. Odotan sopivaa tilaisuutta. Grushnitski seuraa, kuin varjo, neitiä kaikkialla; heidän puheensa ovat loppumattomia; milloinkas hän neitiä kyllästyttää?… Äiti tätä ei ota huomatakseen, koska muka Grushnitskista ei ole sulhaseksi. Kas sepä äitien logiikkaa! Olen havainnut pari kolme hempeätä katsetta — siitä on tehtävä loppu.