Eilen ilmestyi Veera ensi kerran kaivolle… Sen kovemmin, kuin tapasimme toisemme onkalossa, ei hän ole käynyt talosta ulkona. Me upotimme samalla kertaa lasimme veteen ja, kumartuessaan, sanoi hän minulle korvaan:
— Etkös tahdo tutustua Liigovskien kanssa?… Siellä vain voimme me nähdä toisemme…
Nuhde!… tämä käy ikäväksi! Mutta olenhan minä sen ansainnut…
Onneksi: huomenna on tanssijaiset kirjoituslistalla ravintolan salissa, ja minä menen masurkkaa tanssimaan ruhtinatar Maryn kanssa.
29 p. Toukokuuta.
Ravintolan sali oli muuttunut aateliskokouksen saliksi. Kello yhdeksän kaikki kokoontuivat. Ruhtinatar tyttärilleen oli viimeisiä; monet naiset katselivat neitiä kateudella ja pahanelkisyydelle, sillä hän vaatehti itseään aistilla. Ne, jotka lukevat itseään täkäläisiksi ylimyksiksi, kätkivät kateutensa ja liittyivät häneen. Minkäs sille saat: Missä naisseuraa on, siellä heti ilmestyvät ylä- ja ala-piirit. Ikkunan ääressä, väen joukossa, seisoi Grushnitski, kasvot lasia vasten ja lakkaamatta katsellen jumalatartaan; ohitse kulkiessaan nyykäytti tämä tuskin huomattavasti hänelle päätään. Grushnitski säteili, kuin aurinko…
Tanssit alettiin polonääsillä; sitten soitettiin valssia. Kannukset ne alkoivat helistä, liepeet ne pyöriä lennähtelivät.
Minä seisoin erään paksun naisen takana, jota varjostivat ruusunpunaset höyhenet; hänen pukunsa korkeus muistutti vannehameiden aikoja, ja kolea, kirjava ihonsa — mustataftisten mushshien onnellisia päiviä. Suuren suuri syylä hänen kaulassaan oli termuaarilla peitetty. Hän puheli kavaljeerilleen, rakuunakatteinille:
— Sitäpä koko herja kutale, tuo neiti Liigovskaja! Hän, ajatelkaahan. survaisi minua, eikä pyytänyt anteeksi, mutta ei sillä hyvä, vielä kääntyi ja katsoi minuun lornjetillaan… C'est impayable… Ja mistä sitten mokoma ylpeilee? Kyllä minä sen opettaisin…
— Älkäähän huoliko! vastasi kohtelias kavaljeeri ja läksi toiseen huoneesen.