— En tiedä, kuinka on käynyt, ett'emme ole ennen tutustuneet, jatkoi hän; — mutta tunnustan, että te olette siihen yksin syynä! te vierastatte kaikkia niin, ett'ei moista missään. Toivon, että vierashuoneeni ilma on karkottava teidän sairasmielisyytenne… Eikö niin?
Minä sanoin yhden niitä fraaseja, joita jokaisella täytyy olla varalla tällaisia tilaisuuksia varten.
Fransääsit kestivät kauhean kauan.
Vihdoin kaikui lavalta soitanto; neiti ja minä kävimme istumaan.
Minä en puhunut sanaakaan juopuneesta herrasta, en menneestä käytöksestäni, enkä Grushnitsista. Tuon inhottavan kohtauksen häneen tekemä vaikutus katosi vähitellen; hänen kasvuensa alkoivat loistaa; piloja laski hän oikein sievästi; hänen puheensa oli sukkela, ilman mitäkään sukkeluuden vaatimuksia, vilkas ja vapaa; hänen huomautuksensa välistä syviä… Hyvin epäselvillä sanoilla annoin hänen tietää, että hän jo kauan on minua miellyttänyt. Hän kallisti päätään ja punastui hiukan.
— Te olette oikein kummallinen, sanoi hän sitten, kohotettuaan minuun sametti-silmänsä ja teeskennellysti nauraen.
— Minä en tahtonut teidän kanssanne tutustua, pitkitin minä: — sillä teitä ympäröi liian tiheä joukko ihailijoita ja minä pelkäsin tykkänään siihen katoavani.
— Turhaan pelkäsitte: he ovat kaikki sangen ikäviä.
— Kaikki! todellako kaikki?
Hän katsoi minuun terävästi, ikäänkuin kokien maistella jotakin, punastui sitten taas vähäsen ja lausui viimein varmasti: kaikki!