— Kuinka? entä eilen? vai joko olet unhottanut?… Mary on minulle kaikki kertonut…
— Mitä? Onkos teillä nyt jo kaikki yhteistä? yksin kiitollisuuskin?
— Kuule, sanoi Grushnitski hyvin vakavasti: — ole niin hyvä, äläkä tee pilkkaa rakkaudestani, jos tahdot vastakin olla tuttavani… Näethän, minä rakastan häntä hulluuteen asti…ja minä luulen, minä toivon, että hän kanssa minua rakastaa… Minulla on sinulle pyyntö: tulethan sinä tänä iltana heille; lupaa minulle ottaaksesi vaarin kaikki: minä tiedän sinun olevan kokenut näissä asioissa ja tuntevan naiset paremmin kuin minä… Naiset! naiset! kuka heitä käsittää? Heidän hymynsä lausuu aivan toista, kuin heidän katseensa, sanansa lupaavat ja houkuttelevat, mutta äänensä sysää pois… Välistä he paikalla käsittävät ja arvaavat kaikkein salaisimman ajatuksemme, välistä taas eivät ymmärrä mitä selvimpiä viittauksia… Niinpä neiti Marykin: eilen hänen silmänsä hehkuivat rakkautta, minua katsellessaan, tänään ne ovat sumeat ja kylmät…
— Se on, kukaties, seurausta veden vaikutuksesta, vastasin minä.
— Kaikessa sinä näet pahan puolen… materialisti! lisäsi hän ylenkatseella. — Mutta, puhukaamme muista asioista, — ja huonosta kalambuurista kävi hän iloiseksi.
Yhdeksättä käydessä menimme yhdessä ruhtinattaren luo.
Kulkiessamme Veeran ikkunoiden sivu, näin hänet ikkunassa. Me heitimme toinen toisellemme pikaisen katseen. Kohta meidän perästämme astui hän Liigovskien vierashuoneesen. Ruhtinatar esitteli minut hänelle, kuin omaiselleen. Juotiin teetä; vieraita oli paljo; puhe oli yleinen. Minä ko'in olla ruhtinattaren mieleen, pilailin ja sain hänet monta kertaa sydämen pohjasta nauramaan; neitiäkin useasti nauratti, vaan hän pidätti nauruaan pysyäkseen otetussa roolissaan; hän luulee, että raukea muoto sopii hänelle hyvin, ja, kentiesi, hän ei erehdykään. Grushnitski on, näköään, hyvin mielissään, ett'ei iloni tartu neitiin.
Teen juotua menimme kaikki saliin.
— Oletko tyytyväinen kuuliaisuuteeni, Veera? Sanoin kulkiessani hänen ohitsensa.
Hän heitti minuun katseen, täynnä lempeä ja kiitollisuutta. Minä olen tottunut niihin katseisin, mutta muinoin ne olivat autuuteni. Ruhtinatar istutti tyttärensä pianon ääreen; kaikki pyysivät häntä laulamaan jotakin — minä olin vaiti, ja käyttäen hyväkseni häiriötä, menin ikkunan luo Veeran kanssa, joka tahtoi sanoa minulle jotakin meille molemmille hyvin tärkeätä… Sepä olikin — joutavaa!…