Nyt käänsi puhe suunnan, eikä siihen enään palannutkaan.
Sitten loppui masurkka, ja me erosimme — näkemään asti. Naiset lähtivät pois. Minä menin syömään illallista ja tapasin Wernerin.
— Ahaa! sanoi hän: vai sillä tapaa! Te, kun ette muuten tahtoneet neidin kanssa tutustua, kuin pelastamalla hänet varmasta kuolemasta.
— Minä tein vielä paremmin, vastasin hänelle, minä pelastin hänet pyörtymästä tanssijaisissa…
— Miten se kävi? kertokaa.
— En; arvatkaahan — te, joka arvaatte kaikki maailmassa!
30 p. Toukokuuta.
Kello seitsemän aikaan iltasella kävelin minä bulevaardilla. Grushnitski, nähtyään minut kaukaa, tuli luokseni; naurettava riemu loisti hänen silmistään. Hän puristi kovasti kättäni ja sanoi traagillisella äänellä:
— Minä kiitän sinua, Petshoorin… Ymmärräthän minua?…
— En; vaan kaikissa tapauksissa ei kestä kiittää, vastasin minä, sillä en omannut tunnollani juuri mitäkään hyväntekoa.