— Te erehdytte taaskin, sillä minä en ole ollenkaan herkkusuu; minulla on sangen kurja vatsa. Vaan musiikki päivällisen jälkeen nukuttaa, ja ruokalepo on hyvin terveellistä; niinmuodoin rakastan minä musiikkia lääketieteelliseltä kannalta. Iltasella se taas, päin vastoin, liiaksi hermoja kiihdyttää: joko käyn minä liian surulliseksi tahi liian iloiseksi. Kumpikin on rasittavaa, kun ei ole varsinaista syytä suremaan tai iloitsemaan, ja sitä paitsi seurassa suru on naurettava, liiallinen ilo taas sopimaton…
Hän ei kuunnellut loppuun, vaan meni pois ja istui Grushnitskin viereen; he alkoivat puhella keskenään jotakin sentimenttaalista; neiti näkyi vastaavan hänen viisaisin fraaseihinsa jotenkin hajamielisesti ja menestyksettä, vaikka hän kyllä koki olla häntä tarkasti kuulevinaan, sillä Grushnitski katsoi häneen välistä ihmetellen ja tahtoen arvata hänen sisällisen mielenliikutuksensa syytä, joka silloin tällöin kuvastiihen hänen levottomassa katseessaan…
Mutta minäpä sen kyllä arvaan, armas neiti. Varokaapa vain! Te tahdotte maksaa minulle samalla mitalla, itserakkauttani haavoittamalla — siitä ei lähde mitään! ja jos te tahdotte julistaa minua vastaan sotaa, niin silloinpa en minä annakaan armoa.
Illan kuluessa koetin minä muutamia kertoja vaseti sekaantua heidän puheesensa, mutta hän vastasi minun sanoihini jotenkin kuivasti, ja minä poistuin heistä vihdoin teeskennellysti hymyillen. Neiti riemuitsi; Grushnitski myös. Riemuitkaa, ystäväni, joutukaa… ette te kauan riemuitse!… Kummallista! minulla on aavistusvoima… Tutustuttuani naisen kanssa olen aina erehtymättä arvannut, tuleeko hän minua rakastamaan vai ei…
Lopun iltaa vietin minä Veeran rinnalla ja puhelin kylläkseni entisistä ajoista… Miksi hän minua niin rakastaa — en todellakaan tiedä, semminkin kun hän on ainoa nainen, joka täydellisesti on käsittänyt minut kaikkine pienine heikkouksineni, pahoine himoineni… Onko todellakin pahe niin viehättävä?…
Minä läksin yhdessä pois Grushnitskin kanssa: kadulla otti hän minua käden alta ja sanoi, kauan aikaa ääneti oltuaan:
— Noh, mitäs sanot?
"Sinä olet hölmö!" olin hänelle vastata, vaan pidättiin ja nyykäytin ainoastaan olkapäitäni.
6 p. Kesäkuuta.
Kaikkina päivinä en ole kertaakaan poikennut järjestelmästäni. Neitiä alkaa puheeni miellyttää; minä olen kertonut hänelle muutamia kummallisia tapauksia elämästäni, ja hän alkaa pitää minua harvinaisena ihmisenä. Minä nauran kaikelle maailmassa, etenkin tunteille, ja tämä rupeaa häntä pelottamaan. Minun kuulteni ei hän koskaan puutu Grushnitskin kanssa sentimenttaalisiin väitöksiin, ja monta kertaa on hän jo vastannut tämän esiytymisiin pilkallisella hymyllä; mutta joka kerta kuin Grushnitski häntä lähestyy, tekeydyn minä hyvin nöyrän näköiseksi ja jätän heidät kahden kesken; ensi kerralla oli se neidille mieleen; toisella kertaa vihastui hän minuun; kolmannella — Grushnitskiin.