— Teillä on hyvin vähän itserakkautta! sanoi hän minulle eilen. — Miksi luulette te minulla olevan hauskempi Grushnitskin kanssa?
Minä vastasin uhraavani tuttavani onnelle oman hauskuuteni…
— Ja minun hauskuuteni, liitti hän.
Minä katsoin häneen terävästi ja rupesin hyvin totiseksi. Koko päivänä en sitten puhellut hänen kanssaan sanaakaan… Iltasella oli hän miettiväinen; tänä aamuna kaivolla vieläkin enemmän. Kun minä astuin hänen luokseen, kuunteli hän hajamielisesti Grushnitskia, joka näkyi olevan haltioissaan luonnosta, mutta heti minut hoksattuaan, purskahti hän nauramaan (varsin ajattomasti), eikä ollut minua huomaavinaan. Minä poistuin kauemmaksi ja aloin salaa häntä tarkastaa; hän kääntyi pois puhumakumppalistaan ja haukotti pari kertaa. Varma on, että Grushnitski on häntä kyllästyttänyt. — Kahteen päivään vielä en ai'o puhella hänen kanssansa.
13 p. Kesäkuuta.
Usein olen itseltäni kysellyt, miksikä niin itsepäisesti tavoittelen nuoren tytön rakkautta, jota: en tahdo vietellä, enkä koskaan nai? Mitä tästä; naisellisesta virnailemisesta lähtee? Veera rakastaa minua enemmän, kuin ruhtinatar Mary koskaan tulee rakastamaan; jospa hän näyttäisi voittamattomalta kaunottarelta, niin, kukaties, viehättyisin yrityksen vaikeudesta.
Mutta ei niin hiukkaistakaan! Niinmuodoin, tämä ei ole sitä levotonta rakkauden tarvista, joka vaivaa nuoruuden ensi vuosina ja heittelee naisesta toiseen, kunnes löytyy sellainen, joka ei voi meitä kärsiä; tästä alkaa sitten pysyväisyys — todellinen, ääretön lemmen into, mitä matemaatillisesti voi kuvata viivaksi, joka pisteestä lankeaa avaruuteen, ja tämän äärettömyyden salaisuus löytyy mahdollisuudessa päästä tarkoitukseensa, toisin sanoen päähän.
Mistä syystä minä sitten puuhailen? — Kateudesta Grushnitskia kohtaanko? Polonen! hän ei sitä ollenkaan ansaitse. Tahi tämä on seuraus tuosta ilkeästä, voittamattomasta tunteesta, joka saapi meidät hävittämään lähimäisemme suloiset erehdykset, voidaksemme ainoastaan mieliksemme vastata hänelle, kun hän toivottomana kysyy, mitä hänen on uskominen.
— Ystäväni, minun laitani oli aivan sama, ja näethän, että minä yhtä kaikki syön, juon ja makaan rauhassa ja toivon myöskin voivani kuolla itkemättä ja parkumatta.
Mutta onhan se ääretön nautinto omistaa nuori, tuskin puhjennut sielu! Se on kuin kukka, jonka hienoin tuoksu haihtuu tervehtiessään auringon ensimäistä sädettä; se on poimittava tällä hetkellä ja, kylläksi haisteltua, viskattava tielle; ehkä sen joku korjaa! Minä tunnen itsessäni tuon kyllästymättömän persouden, joka nielee kaikki, mitä tielle sattuu; muiden kärsimyksiä ja iloja pidän minä itseeni katsoen ravintona, joka kannattaa sieluni voimia. Itse en minä enään kykene hulluttelemaan intohimon vaikutuksesta; olosuhteet ovat sortaneet minulta kunnianhimon, mutta se on ilmestynyt toisessa muodossa: sillä kunnianhimo ei ole muuta kuin vallanhimo, ja suurin iloni on alistaa tahtoni alle kaikki, mitä minua ympäröi. Herättää itseään kohtaan rakkauden, alttiuden ja pelon tunnetta — eikö se ole vallan ensi merkki ja suurin riemu? Olla syynä jonkun vaivoihin ja iloihin, omaamatta siihen niitäkään, varsinaista oikeutta — eikö se ole ylpeytemme kaikkein suloisin ravinto? Ja mikäs onni on? Se on kyllästynyt ylpeys. Jospa pitäisin itseäni parempana, voimallisempana kaikkia muita maailmassa, niin minä olisin onnellinen; jos kaikki minua rakastaisivat, niin löytyisi minussa äärettömiä rakkauden lähteitä. Pahe synnyttää paheen ja ensimäinen kärsimys antaa ymmärteen hauskuudesta vaivata toista. Paheen aate ei voi johtua ihmisen mieleen ilman, ett'ei hän sitä tahtoisi sovittaa todellisuuteen. Aatteet ovat elimellisiä olentoja, sanoi muuan; niiden syntyminen antaa jo niille muodon, ja tämä muoto on toiminta; se, jonka päässä on syntynyt enemmän aatteita, toimii enemmän kuin muut. Tästä täytyy virka-pöytään kiinni naulatun neron joko kuolla tahi käydä hulluksi, samoin kuin lujaruumiinen, käytöksessään maltillinen mies liiasta istumisesta kuolee halpaukseen.