Intohimot eivät ole muuta, kuin aatteita, jotka vasta alkavat kehkeytyä; ne kuuluvat sydämen nuoruuden iälle, ja hullu se on, joka koko elinaikansa luulee niistä hyökyvänsä: monet tyynet joet alkavat kohisevina koskina, vaan ei yksikään mereen asti kuohu ja pauhaa. Mutta tämä tyyneys on usein suuren, vaikka salatun voiman merkki; tunteiden ja aatosten täyteys ja syvyys ei koskaan salli hurjia puuskia; kärsiessään ja nauttiessaan tekee sielu itselleen kaikesta ankaran tilin ja vakuuttaa itseään niin täytyvän olla; se tietää kuivuvansa alituisesta auringon helteestä, joll'ei raju-ilmaa ole, se tunkeutuu omaan elämäänsä — hyväilee ja rankaisee itseään, kuni lempilastaan. Ainoastaan tässä itsetajunnan korkeimmassa tilassa voi ihminen arvostella Jumalan oikeuden pitäväisyyttä.
Lukiessani tätä sivua, huomaan kauas poikenneeni aineestani… Mutta mikäs hätä?… Itseäni vartenhan minä näitä muistelmia kirjoittelen ja, niinmuodoin, on kaikki, mitä niihin mättelenkin, aikaa myöten oleva minulle kallisarvoisena muistona.
* * * * *
Grushnitski tuli luokseni ja heittäytyi kaulaani. Hän on ylennetty upsieriksi. Me joimme shampanjaa. Kohta hänen jäljestään tuli tohtori Werner.
— Minä en teitä onnittele, sanoi hän Grushnitskille.
— Miksi ette?
— Siksi, että sotamiehen viitta sopii teille hyvin, ja myöntänette itse, ett'ei täällä, kylpylähteillä, ommeltu jalkaväkeläisen puku lisää teihin niitäkään viehättävää… Te, nähkäätte, olette tähän asti olleet poikkeuksena, mutta nyt kuulutte yleiseen sääntöön.
— Selittäkää, tohtori, mitä selitätte! mutta minua te ette estä iloitsemasta. Hän ei tiedä, kuiskutti Grushnitski minulle korvaan, kuinka paljon toiveita nämä olkaimet ovat minulle lisänneet… Oi… olkaimet, olkaimet! tähtösenne ovat opastustähtiä… Ei! nyt minä olen oikein onnellinen.
— Lähdetkö sinä meidän kanssamme kävelemään vajoamalle? kysyin minä häneltä.
— Minä? Mistään hinnasta minä en näyttäydy neidille, ennen kuin pukuni on valmis.