— Tahdotko, että ilmoitan hänelle ilosi?
— En, minä pyydän sinua olemaan vaiti… sillä minä tahdon häntä kummastuttaa…
— Sanohan minulle sentään, kuinka sinun asiasi hänen kanssaan käyvät?
Hän joutui hämille ja mietistyi: hän tahtoi kerskata ja valehdella — vaan se kävi hänen tunnolleen, ja samalla häntä kanssa hävetti tunnustaa totuutta.
— Luuletkos, että hän sinua rakastaa?…
— Josko rakastaa? Herran tähden, Petshoorin, mitä käsitteitä sinulla on! voiko sitä nyt niin kohta…? Ja jospa hän vielä rakastaakin, niin kunnon nainen ei sitä toki sano…
— Hyvä! Siis, sinun mielestäsi, luultavasti kunnon mies ei myöskään saa puhua mitään lemmestään?…
— Voi, hyvä veli! Missä asiassa mitenkin menetellään; paljo on, jota ei puhuta, mutta joka arvataan…
— Se on totta, se… Mutta rakkaus, jonka voi nähdä silmistä, ei velvoita naista mihinkään, kun taas sanat… Ole varoillasi, Grushnitski, hän sinua pettää…
— Hän?… vastasi Grushnitski, katsoen ylös taivasta kohti, ja myhähtäen itseensä tyytyväisenä: minun tulee surku sinua, Petshoorin!…