Hän meni pois.
Illalla lähti iso seura jalkasin vajoamalle.
Täkäläisten oppineiden mielestä ei tämä vajoama ole muuta, kuin sammunut tulivuoren aukko; se on virstan matkaa kaupungista Mashukin rinteessä. Sinne käy kapea polku pensaiden ja kallioiden välitse; kiivetessämme vuorta ylös, tarjosin käteni neidille, ja hän ei sitä heittänyt koko kävelyn aikana.
Haastelumme alkoi panettelemisella: minä kävin tarkastelemaan meidän läsnä- ja poissa-olevia tuttujamme; ensin kuvasin heidän naurettavia, sitten rumia puoliansa. Sappeni rupesi kiehumaan, jylinä alotin kurillani ja lopetin oikealla häijyydellä. Alussa tämä häntä huvitti, vaan sitten säikytti.
Te olette vaarallinen mies! sanoi hän minulle: minä tahtoisin ennen joutua murhaajan puukon alle, kuin teidän kielellenne… Toden perästä pyydän minä teitä, että, kun teidän juolahtaa mieleenne puhua minusta pahaa, ottaisitte puukon ja tappaisitte minut — luullakseni, se ei käy teille kovin vaikeaksi.
— Olenkos minä sitten murhaajan näköinen?
— Te olette pahempikin…
Minä jäin kotvaksi miettimään ja sanoin sitten hyvin liikutetun näköisenä:
— Niin, kohtaloni on ollut semmoinen aina lapsuudestani saakka! kaikki näkivät kasvoissani vain huonojen ominaisuuksien merkkejä, joita minulla ei ollut; mutta kun niitä luultiin löytyvän, niin ne syntyivätkin. Minä olin siivo, vaan minua sanottiin kavalaksi, ja minä kävin salamieliseksi. Minä tiesin selvään, mikä on hyvä ja paha — ei kukaan minua hyvänä pitänyt, kaikki vain loukkasivat siitä minuun syntyi salaviha; minä olin juro — muut lapset olivat iloisia ja puheliaita; minä luulin olevani heitä ylempänä, vaan pantiin alemmaksi heitä, ja tästä muutuin kateelliseksi. Minä olisin voinut rakastaa koko maailmaa — mutta ei kukaan minua ymmärtänyt; ja minä opin vihaamaan. Ilon kukkia vailla kului nuoruuteni taistelussa itseni ja maailman kanssa; paraimmat tunteeni salasin, peläten ivaa, sydämeni syvimmässä pohjassa, ja sinne ne kuolivat. Minä puhuin totta, mutta kun ei minua uskottu, niin minä rupesin valehtelemaan; opittuani hyvin tuntemaan maailman ja seura-elämän temput, tuli minusta taitaja elämän tieteessä, ja minä näin, kuinka muut taidotta olivat onnellisia, ilmaiseksi käyttäen niitä etuja, joita minä niin väsymättömästi olin tavoitellut. Ja silloin heräsi minun povessani epätoivo — ei se epätoivo, jonka parantaa pistoolin putki, vaan kylmä, tarmoton epätoivo, joka käy armauden ja ystävällisen hymyn verhossa. Minusta tuli siveellinen raajarikko. Sieluni oli toista puoliskoansa vailla; se oli kuivettunut, haihtunut, kuollut; minä leikkasin sen ja heitin pois. Toinen taas käydä eleli jokaisen palvelukseksi, vaan tätä ei kukaan huomannut, sillä ei kukaan tietänyt, että sen hukkunutta puoliskoa löytyikään. Mutta tepä nyt herätitte minuun muiston siitä, ja minä olen teille lukenut sen hautakirjoituksen. Monet pitävät yleensä hautakirjoituksia naurettavina, vaan minä — en; etenkin kun muistan sen, mitä niiden alla lepää. Muutoin, enpä minä pyydäkään teitä puoltamaan mielipidettäni, ja jos esiytymiseni teistä näyttää naurettavalta — niin naurakaa vain, olkaa hyvä; sanon teille edeltäkäsin, ett'ei se minua vähääkään sureta.
Silloin katsoin minä hänen silmiinsä: niistä vieri kyyneliä; hänen kätensä, nojaten minun käteeni, vapisi; posket hehkuivat; hänen oli sääli minua! Sääliväisyys, — tunne, joka niin helposti voittaa kaikki naiset, iski kyntensä hänen kokemattomaan sydämeensä. Koko kävelyn aikana oli hän hajamielinen, eikä virnaillut kenenkään kanssa — ja se on suuri merkki!