— Joko te minua halveksitte, tahi kovin rakastatte, sanoi hän minulle vihdoin äänellä, jossa löytyi kyyneliä. — Kentiesi, tahdotte te nauraa minulle, kiihdyttää sieluani, ja sitten heittää… Se olisi niin katalaa, niin halpaa, että yksin oletuskin… Oi, ei! eikö niin, lisäsi hän hellällä, luottavalla äänellä, eihän minussa ole näitäkään sellaista, joka poistaa minusta arvossa-pidon? Teidän julkea käytöksenne… minun täytyy, minun täytyy se teille antaa anteeksi, sillä minä sallin… Vastatkaa, puhukaahan, minä tahdon kuulla teidän äänenne!…
Viimeisissä sanoissa oli semmoista naisellista kärsimättömyyttä, että minä ehdottomasti hymyilin; kovaksi onneksi alkoi hämärtää… Minä en vastannut mitään.
— Te olette vaiti? jatkoi hän. Kentiesi, tahdotte te, että minä ensin teille sanoisin teitä rakastavani…
Minä olin ääneti.
— Tahdotteko sitä? pitkitti hän, nopeasti kääntyen minuun päin… Hänen katseensa ja äänensä vakavuudessa oli jotakin pelottavaa…
— Mitä varten? vastasin minä, nyykäyttäen hartioitani.
Hän iski hevostaan vitsalla ja laski menemään täyttä karkua kapeata, vaarallista tietä myöten; se tapahtui niin pian, että minä hänet tuskin saavutin, ja vasta silloin kuin hän yhdistyi muuhun seuraan. Kotiin asti hän puheli ja naureskeli yhtä mittaa. Hänen liikkeissään oli jotakin kuumeen tapaista; minuun hän ei kertaakaan katsahtanut. Kaikki huomasivat tätä tavatonta iloa, ja ruhtinatar sisällisesti riemuitsi, katsellessansa tytärtään, mutta tyttärelläpä olikin suoraan hermosetki. Hän tulee viettämään unettoman yön ja itkemään. Tämä ajatus tuottaa minulle äärettömän nautinnon. Hetkiä löytyy, jolloin minä käsitän Wampyyrien… ja minut vielä pidetään kunnon poikana; pyrinpä kantamaankin tätä nimeä!
Astuttuaan hevostensa selästä, menivät naiset ruhtinattaren luo; minä olin levottomalla mielellä ja ratsastin sentähden vuorille haihduttamaan ajatuksia, jotka myllersivät päässäni. Kasteinen ilta huokui hurmaavaa viileyttä, ja kuu nousi mustien huippujen takaa. Kengättömän hevoseni askelet kaikuivat kumeasti rotkon hiljaisuudessa; putouksen luona juotin minä ratsuani, ahnaasti vedin sisääni pari kertaa etelä-yön raitista ilmaa ja lähdin kotimatkalle. Minä ajoin etukaupungin kautta. Valkeat alkoivat sammua ikkunoista; vartijat linnoituksen vallilla ja kasakat ympärillä olevassa etuvartijastossa vastaelivat pitkään toinen toisilleen…
Eräästä etukaupungin talosta, joka oli rakennettu rotkon partaalle, näkyi erinomainen valaistus, ja aika ajoin kuului sieltä sekavaa puhetta ja huutoa, joka ilmaisi sotilasjuominkia. Minä astuin hevosen selästä ja hiivin ikkunan luo; luukun ra'osta saatoin nähdä juomaveikot ja kuulla heidän sanansa. Puhe oli minusta.
Rakuuna-katteini löi, viinapäissään, nyrkkiä pöytään vaatien huomiota.