— Entä sinä, Grushnitski?
Vavisten odotin minä hänen vastaustaan; kylmä raivo valtasi minut, ajatellessani, että ilman tätä sattumusta olisin voinut joutua näiden tomppelien pilkaksi. Ell'ei Grushnitski olisi suostunut, olisin minä juossut hänen kaulaansa. Mutta tuokion äänettömyyden perästä nousi hän paikaltaan, ojensi katteinille kätensä ja sanoi hyvin mahtavasti: "hyvä, minä suostun!"
Vaikea on kuvata arvoisan kokouksen yleistä riemastusta.
Minä palasin kotia kahdenlaisen tunteen kiihottamana. Ensimäinen oli murhe. "Miksikä he kaikki minua vihaavat?" arvelin minä. — "Miksikä? Olenko minä ketäkään solvaissut? En. Vai kuulunko tosiaan niiden ihmisten lukuun, joidenka muoto yksistään synnyttää vastenmielisyyttä?" Ja minä tunsin myrkyllisen häijyyden vähitellen kohoavan sieluuni. "Varokaa itseänne, herra Grushnitski!" sanoin minä, kävellessäni edestakaisin huoneessani: "minun kanssani ei siten vehkeillä. Te vielä maksatte aika lailla siitä, että hyväksyitte tyhmien toverienne mielipiteen. Minä en ole teidän leikkikalunne!…"
Koko yönä minä en maannut ensinkään. Aamupuolella olin minä keltanen, kun pomeranssi.
Aamusella tapasin minä neiti Mary'n kaivolla.
— Oletteko te kipeä? sanoi hän, terävästi katsellen minua.
— Minä en ole maannut yöllä.
— Enkä minä… Minä syytin teitä… kentiesi, suotta aikojani? — Mutta selittäkää, minä voin teille anteeksi antaa kaikki…
— Kaikkiko?…