— Vettä juotuaan, hänen oli helpompi ja parin minuutin kuluttua hän kuoli. Asetimme peilin huulien eteen — kaikki oli lopussa!…
Vein Petshorinin vallille kävelemään; kauan me kuljimme edestakasin puhumatta sanaakaan. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, ja minua rupesi harmittamaan. Hänen sijassaan olisin kuollut surusta. Sitten hän istui varjoon ja alkoi piirtää kepillään hiekkaan. Rupesin lohduttamaan häntä vain kohteliaisuudesta; hän kohotti päätään naurahtaen… Kylinä väristys kulki läpi ruumiini… nousin, ja läksin arkkua tilaamaan.
— Tein tämän mielihyvällä. Minulla oli palanen silkkikangasta, jolla vuorasin arkun, koristaen sen tsherkessiläisillä hopeakalunoilla, joita Petshorin oli hänelle ostanut.
— Varhain seuraavana aamuna me hautasimme hänet linnoituksen taakse virran reunalle, lähelle sitä paikkaa, jossa hän viimeisen kerran oli istunut. Hautansa ympärillä kasvaa nyt akasia- ja seljapuita. Ajattelin pystyttää ristin, vaan eihän se olisi sopinut; eihän hän ollut kristitty.
— Mitenkä Petshorinin kävi? kysyin minä.
— Hän oli kauan sairaana, laihtui ja kalpeni; vaan siitä saakka emme koskaan puhuneet Belasta; Huomasin sen olevan hänelle vastenmielistä.
— Parin kuukauden kuluttua nimitettiin hänet E:n rykmenttiin, ja hän matkusti Grusiaan.
Siitä saakka emme ole tavanneet toisiamme… Muistelen jonkun äsken kertoneen että hän oli palannut Venäjälle, vaan käskykirjeissä en ole määräystä huomannut, vaikka eiväthän tiedot tänne asti saavu.
Sitten hän puheli pitkät ajat siitä, miten ikävää on saada uutiset vuotta myöhemmin — luultavasti karkoittaakseen surullisia muistoja.
En keskeyttänyt häntä, mutta en kuunnellutkaan.