— Se tapahtui näin: huolimatta Petshorinin kiellosta Bela poistui linnoituksesta, mennen joelle. Oli hyvin kuuma; hän istui kivelle laskien jalat veteen. Kasbitsh hiipi takaa, tukki häneltä suun ja vei pensastoon, jossa hyppäsi hevosen selkään, lähtien laukkaamaan! Kuitenkin oli tyttö ehtinyt kerran huutaa; vahtisotamiehet hämmentyivät, ampuivat, mutta ohi, ja silloin juuri me saavuimme paikalle.
— Vaan minkätähden tahtoi Kasbitsh viedä hänet?
— No mutta! ovathan tsherkessit tunnettuja varastamishalustaan: mikä on otettavissa, se otetaan; vaikka ei olisi tarpeenkaan, niin varastetaan… pyydän, antakaa se heille anteeksi! — Sitäpaitsi olihan hän ihastunut Belaan.
— Ja Bela kuoli?
— Kuoli; vaan kauan sai kärsiä, ja kyllä mekin näimme vaivaa. Noin kymmenen ajoissa illalla tuli hän tajuihinsa; me istuimme vuoteen vieressä; heti silmänsä aukaistuaan, alkoi hän kutsua Petshorinia. — "Olen luonasi armaani!" vastasi tämä ottaen hänen kätensä. — "Minä kuolen!" sanoi Bela. — Koetimme lohduttaa häntä: puhuimme, että lääkäri on luvannut parantaa hänet. Hän pudisti päätään kääntyen seinään päin; hän ei olisi tahtonut kuolla!… Yöllä hän alkoi hourailla; päätä poltti, vaan pitkin ruumista kulki kylmiä väreitä ja hän halusi kotiin vuoristoon… Sitten hän puhui Petshorinista; kutsui häntä lempinimillä ja moitti siitä, ettei tämä enää rakastanut armastaan. Petshorin kuunteli häntä vaieten, pää käsien nojaan painuneena; en huomannut yhtään kyyneltä hänen silmissään. Eikö hän voinut itkeä, taikka hillitsikö hän itsensä — en tiedä; mitä minuun tulee — en ole koskaan nähnyt mitään liikuttavampaa. — Aamupuolella hän lakkasi hourailemasta; tunnin verran hän makasi liikkumattomana, kalpeana, ja niin heikkona että tuskin voi huomata hänen hengittävän; sitten hänen tuli helpompi olla ja hän alkoi puhua, vaan ajatelkaas mistä?… Ainoastaan kuoleva voi ajatella semmoista!… Hän rupesi suremaan ettei hän ollut kristitty, eikä hänen sielunsa voi kohdata Grigorij Aleksandrovitshin sielua toisessa maailmassa, vaan että toinen nainen tulee hänen kumppanikseen taivaan valtakunnassa. Pisti päähäni kastaa hänet ennen kuolemistaan. Ehdotin hänelle sitä; hän katsoi minuun epäröivän näköisenä, voimatta lausua sanaakaan; viimein hän ilmoitti tahtovansa kuolla samassa uskossa, kuin oli syntynytkin. Näin kului koko päivä. Kuinka hän oli muuttunut yhdessä päivässä! Kalpeat posket olivat painuneet, suuret silmät tuijottivat pyöreinä, huulet kuumeisina hehkuivat. Hän tunsi sisällistä polttoa, aivan kuin rinnassa olisi ollut tulikuuma rauta.
— Tuli yö; emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen vuoteensa äärestä. Bela kärsi kovia tuskia, hän valitti ja aina kivun vähän helpottaessa koetti vakuuttaa Petshorinille, että hänen on parempi, kehotti häntä menemään maata, suuteli hänen kättään, jota koko ajan piteli omissaan. Aamulla hän alkoi tuntea kuolon tuskia. Heitellen edes takasin vuoteella hän repi siteen auki, joten veri alkoi vuotaa uudestaan. Kun olimme sitoneet haavan, rauhoittui hän hetkeksi, pyytäen Petshorinin suutelemaan itseään. Tämä polvistui sängyn eteen, kohotti Belan päätä tyynyltä ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen; tyttö kietoi vapisevat kätensä lujasti hänen kaulaansa, aivan kun olisi tahtonut antaa hänelle sielunsa tässä suutelossa… — Vaan kyllä se oli hyvä, että hän kuoli! Mihin hän olisi joutunut jos Grigorij Aleksandrovitsh olisi hänet hyljännyt? Ja niin kyllä olisi käynyt, ennemmin tai myöhemmin.
— Aamupuolen päivää oli hän hiljainen ja kärsivällinen, vaikka lääkärimme kuinka olisi kiusannut häntä hauteilla ja rohdoilla. — Mitä varten lääkkeitä, sanoin hänelle? Olettehan itse sanonut, että hän kuolee varmasti? "On kuitenkin parempi, vastasi hän, että omatunto on rauhallinen."
— Puolen päivän jälkeen häntä rupesi vaivaamaan kuumuus. Avasimme ikkunan, vaan ulkona oli kuumempi kuin huoneessa; panimme jäätä vuoteen viereen, sekään ei auttanut. Tiesin tämän sietämättömän kuumeen olevan lähenevän lopun merkin, ja sanoin sen Grigorij Aleksandrovitshille.
— Vettä, vettä!… puhui sairas korisevalla äänellä, kohottautuen vuoteelta.
— Petshorin kalpeni, tempasi lasin, täytti sen vedellä ja antoi sairaalle. Ummistin silmäni ja aloin lukea rukousta — en muista mitä… Niin, veliseni, olen nähnyt paljon kuolevia ihmisiä sekä sairaaloissa että taistelutantereella, vaan tämän kaltaista en koskaan!… Täytyy tunnustaa, että minua surettaa eräs asia; nimittäin, ettei hän kertaakaan muistanut minua ennen kuolemaansa; ja minä kun rakastin häntä kuin omaa tytärtä… No, Jumala antaa sen hänelle anteeksi!… Ja totta puhuen mitä varten olisi hänen pitänyt muistaa minua kuollessaan?…